Progesankarien sankka usva vaihtuu ohueeseen yläpilveen
Puolentoista vuoden takainen The Bedlam in Goliath yllätti totaalisesti ja äärimmäisen iloisesti. Mars Voltan päivien arveltiin jo olleen luetut rumpalinvaihdoksen takia, ja muutenkin touhu oli alkanut haiskahtaa parin ensimmäisen levyn jälkeen homeiselta.
Yhtye kuitenkin päräytti tiskiin ällistyttävän pläjäyksen kaoottista avaruus-Santanaa, joka sivalsi epäilyksiltä siivet yhdellä iskulla.
Mutta mitä tehdä järjettömyyden rajoja hipovan mestariteoksen jälkeen? Edellislevy veti touhun kaikessa ylilyövässä hulvattomuudessaan aivan tappiin, eikä samaa kannata toistaa. Sen päävelho Omar Rodriquez-Lopéz ja loitsuaja Cedric Bixler Zavala ovat ymmärtäneet.
Kuten Mastodon, toinen nykyprogen kiinnostavista nimistä, Mars Volta on päättänyt omaksua sointiinsa aiempaa selkeämmän otteen. Mars Voltalta stuntti ei oikein onnistu.
Niin säälittävää kuin kuulijan – ja jopa fanin – onkin kaipailla vanhoja aikoja ja tyyliä, Octahedronin kohdalla näin käy.
Mars Voltan kiehtovuus on aina perustunut silmittömään ideoiden ilotulitukseen. Kappalerakenteiden ja melodiakulkujen venyvä kehys on onnistunut pitämään ryöpytyksen jotenkin ymmärrettävässä muodossa. Nyt vahva kehys vie huomion, mutta itse sisältö on laimea.
Kollega Onninen kiteyttikin Octahedronin seuraavasti: ”Omarin biisintekotaidot vaikuttavat todella puutteellisilta, eikä nyt ole edes hyperaktiivista soitinsekoilua niitä peittämässä.”
Juuri tästä on kyse: kun taivaalla räiskyy, rakettien sytyttäjä ei ole pääosassa. Mutta kun säihke ja pauke lakkaa, katse siirtyy sytyttäjään. Mitä nyt?
Räiskeen laantuminen ei sinällään ole ongelma. Tulokset voisivat jopa upeita, sillä Mars Volta on onnistunut hiljaisissa kappaleissa aiemminkin. Tyynemmät kappaleet eivät vain tunnu olevan luontaisessa muodossaan vaan ne tuntuvat olevan itseisarvoisesti riisuttu ominaisimmasta asustaan.
Levyn parasta antia ovat vanhaa tyyliä edustavat Cotopaxi ja Halo of Nembutals. Muut kuusi raitaa ovat lähinnä vain laimennettua Mars Voltaa. Hetkensä niilläkin toki on.
Nillitystä osakseen saava Octahedron ei silti ole huono levy. Mars Voltan hyppysissä rauhallisempi ja selkeämpikin ote muodostuu vähintään kohtuullisen kiehtovaksi ja omaleimaiseksi musiikiksi.
Kieltämättä yhtyeen soinnin dynamiikka ja sävypaletti on mielenkiintoisesti uusiutunut. Sävellyksellisesti kappaleet eivät vain tunnu olevan samalla tasolla kuin ilmavan luonnollinen mutta silti toismaailmallinen sointi.
Irtautuminen hyväksi havaitusta ja suitsutetusta kaavasta toki osoittaa ihailtavaa uskallusta. Yhtyeen luonne on lisäksi sen verran avantgardistinen ja arvaamaton, että rohkeutta siltä osataan odottaakin.
Vajavaisuudestaan huolimatta Octahedron saattaa olla Mars Voltalle ainoa oikea suunta, yksi tyyli kun on edellislevyn myötä kaluttu loppuun ainakin hetkeksi.
Rohkeasssa uudistumisessa on suuri vaara myös osua harhaan, ja näin tuntuu käyneen. Omituista kyllä, samalla yhtye antaa itselleen oikeutuksen jatkaa valitsemallaan tiellä – tai täysin omilla poluillaan.