Neljätoista traagista väärinymmärrystä siitä, mikä on kappale.
The Secret Handshake -nimellä levyttävä Luis Dubuc vakuuttelee uuden albuminsa kansiteksteissä, että levyllä kuultavan musiikin ovat tehneet ”kaltaisesi oikeat ihmiset” eivätkä ”vanhat pukuäijät”. Luis, jos sinä kysyt, minä olen puoliksi susi ja puoliksi androidi, ja laulujesi sijaan kuuntelisin mieluummin kravatteihinsa hirttäytyvien satavuotiaiden vientipäälliköiden kuolinkorinaa.
Dubuc on ajanut neljätoista emonkatkuista itkuvirttään läppärille, tunkenut ne täyteen vocoderia, juustoisia syntikkamattoja, katkottuja biittejä ja mautonta sähkökitarointia. Lopputuloksen hän on todennäköisesti toivonut kuulostavan Daft Punkin ja The Streetsin risteytykseltä. Päällimmäinen, hyvin häiritsevä, mielikuva levyä kuunnellessa on kuitenkin Limp Bizkitin lippispäinen Fred Durst toteuttamassa elektrounelmaansa huonon huumetripin siivittämänä.
Jostain syystä One Full Year on Secret Handshaken jo kolmas albumi. Se on vaikea seikka uskoa artistista, joka saattaa aloittaa kappaleen riveillä ”I wrote some songs ’cause I loved her / Then played some shows in the suburbs / It was the middle of summer in Texas / I was feeling pretty good then.”