Valjua draamapoppia vailla draamaa
Australialaisen The Temper Trapin debyyttialbumin kuunteleminen on kuin tuijottaisi pelkkiä lavasteita ilman varsinaista näytelmää. Näennäisesti bändillä on kaikki kohdallaan, kitarat nakuttavat, melodiat hamuavat taivaita ja kokonaisuutta höystetään satunnaisin konesävyin. Ulkokuoren sisällä ei ole kuitenkaan mitään. Mieleen tulee sananlasku kakusta ja kauneudesta.
Conditionsin valjuutta korostaa entisestään, että koko alkupuoliskonsa albumi kuulostaa vain tunnekuolleelta ja koneellisemmalta Arcade Firelta. Ikään kuin Temper Trap tietäisi teorian tasolla tarkasti mitä tehdä, muttei kuitenkaan osaisi soveltaa sitä käytäntöön.
Ensimmäinen mielenkiintoinen raita on vasta kahdeksantena kuultava Resurrection, joka muuttuu koneiden varassa tunnelmoivan alkupuoliskonsa jälkeen stadionin kokoiseksi kitararockiksi. Heti perään seuraa vielä toinenkin osuma. Science of Fear on kuin suoraviivaistettua Bloc Partya. Nämä ovat kuitenkin laiha lohtu, sillä ensimmäisen seitsemän kappaleen aikana toivonsa bändin suhteen ehtii menettää vähintään yhtä monta kertaa.