Elektropopkvartetin esikoinen on väärällä tavalla robottimainen levy.
Sielukkuus ei ole ensimmäinen asia, joka tulee mieleen elektronisesta popista puhuttaessa. Genren klassikoita kuitenkin määrittää tunne siitä, että ihminen ei ainoastaan kosketa konetta, vaan kone myös koskettaa ihmistä.
Manchesterista kotoisin oleva The Whip on omaksunut klassisten elektronisten poplevyjen kaikki tyylikeinot täydellisesti, mutta sielua se ei ole onnistunut omaan musiikkiinsa puhaltamaan.
On harmi, että X Marks Destination jää niin pinnalliseksi levyksi, sillä monet nelikon melodioista ovat oivallisia. Frustration ja Sirens mukailevat komeasti New Orderia, ja Divebomb on taidokkaasti rakennettu instrumentaali täynnä jännitteitä. Kappaleen viehätys saattaa tosin johtua siitä, että vokalisti Bruce Carterin kailotus on rasittavaa kuunneltavaa.
Muun muassa Placeboa ja Unklea tuottanut Jim Abbiss on saanut levyn sekä piipittämään että jyräämään asiaankuuluvasti. Siitä huolimatta Whip häviää aikalaisilleenkin – heiltä puuttuu sekä Zoot Womanin harkittu mauttomuus, Shiny Toy Gunsin sympaattinen muovisuus että Ladytronin loppuun asti viety tyylikkyys.