Arctic Monkeys ilman työläisromantiikkaa.
Sosiaalidemokraattisuuteen pyrkivä musiikki on sinänsä ihan mukavaa, mutta Arctic Monkeysin halvalta pubikaljalta löyhkäävä karisma ei silti ole paria biisiä lukuun ottamatta minuun koskaan iskenyt. Siksi onkin piristävää kuunnella musiikkia, joka on tehty periaatteissa samoista eväistä, mutta josta harvahampainen laborismi on suosiolla säästetty parlamenttivaaleihin.
The Wombatsin innokkaassa ja rosoisessa altsurockissa ei ole mitään vikaa, varsinkin kun halpasyntsat surisevat taustalla kovin mieltälämmittävästi, muttei bändi mitään uutta ja mullistavaakaan ole kehitellyt, kuten joistain brittilehdistön kommenteista saattaisi päätellä.
Levyn paras biisi on Let’s Dance to Joy Division, joka on muutenkin kuin nimeltään kivasti CSS:stä muistuttava ajattelevan ihmisen bailuraita. Sen kertosäe julistaa ”Let’s dance to Joy Division / and celebrate the irony / Everything is going wrong / and we're so happy.”
Selvä samastumisen paikka monelle indiediskoissa pyörineelle.