Popsedät uudistuivat, tuloksena kädenlämpöistä rockia.
”Skotlannin Eppu Normaaliksikin” parjattu Travis iskee kehiin uuden studiolevyn vain reilu vuosi paluualbumi The Boy with No Namen jälkeen. Ode to J. Smith on kymmenen biisin ja 35 minuutin ytimekäs rypistys, jolla bändi selvästi pyrkii karistamaan harteiltaan sympaattisten pop-nössöjen maineen.
Kiekko tavoittelee rock-hekumaa mureilla kitarariffeillä ja bluespoljennollakin, mutta esitys jää yhdentekeväksi yliyrittämiseksi.
Biisit ovat parhaimmillaankin korkeintaan keskitasoa, eikä nättiäänisestä Fran Healystä tämän näytön perusteella oikein ole rock-kiekujaksi.
Päätösraita Song to Selfissä Travis kuulostaa tutulta itseltään, ja heti paljon paremmalta. Nämä heput ovat selväti parhaimmillaan melodisissa popralleissa. Uudistumisen tarve näyttää vain olleen niin kova, että tuntuma omasta osaamisesta on kadonnut.
Pahasti näyttää siltä, että Travis jää historiaan lähinnä suunnannäyttäjänä Coldplaylle ja kumppaneille. Uusia urotekoja popkenttää vuosikymmen sitten hallineesta vanhuksesta ei enää irtoa.