Vampyyrit osuivat suoraan suoneen.
Vampire Weekendiä hypetetään nyt kovasti. Se on yhtäkkiä lentänyt muutamasta blogista jokaisen indierunkkarin vessapaperiin. Vaan ei yhtye täysin kuivakaan ole, ja täytyy myöntää, että on sitä itsekin suhteellisen kovana tämän suhteen. Brooklynista ponnistavan yhtyeen muodostavat Ezra Koenig (kitara, laulu), Rostam Batmanglij (koskettimet), Chris Baio (basso) ja Christopher Tomson (rummut). Poikien ulkomuoto on siloiteltua unelmavävytasoa, ja yliopistot on käyty. Se saattaa ärsyttää joitakin, mutta jätetään ulkomusiikilliset asiat nyt omaan arvoonsa, koska jannut ovat tehneet yhden kuumimmista levyistä vähään toviin. Vampire Weekend ei keksi pyörää uudestaan, mutta jokin musassa viehättää, ja se on vilpittömyys. Harvoin kuulee yhtä viattomalla tatsilla veivattua poppia. Ja poppiahan tämä on, ryyditettynä Afrikan länsirannikon svengillä sekä hönkäyksellä Karibian tuulia.
Mieleen pyrkii yhtymäkohtia Peter Gabrieliin, Paul Simoniin ja The Policeen, mutta vahvimmin aikalaiseensa Bedouin Soundclashiin; aina laulajan rekisteristä ja fraseerauksesta yleiseen luomusoundiin ja etnoiluun.
Reilun 34 minuutin mittainen levy ei ole kestolla pilattu, ja siksikin se kantaa vaivatta alusta loppuun. Biisit ovat tasaisen hyviä. Satunnaiset jousisovitukset yllättävät ja nostavat musiikin kultatuoliin, joskin turhaan. Liika sokerointi pilaa parhaankin kakun.
Vampire Weekendin musiikki melkein vituttaa, koska sitä voi odottaa kuulevansa sunnuntai-iltapäivien college-sarjoissa, lauantaisina krapula-aamuina, ja kaikkialla siinä välissä. Nyt tulee pakollinen mutta: minkäs sille voi, jos musiikki kuulostaa niin saamarin hyvältä!
Tätä tuotetta voisi epäillä pelkäksi tähdenlennoksi, mutta uskon että nämä neitseelliset vampyyrit säilyttävät itsensä puhtaana vielä kahden seuraavan albumin ajan. Annetaan siitä hyvästä tälle levylle klassikkostatus – eli imetään tämäkin nyt sitten kuiviin, saatana.