Selkeää, mahtipontista ja kornihkoa Putro-Kentiä americana-vivahtein
Vesterisen ja yhtyeensä debyyttihitti löi läpi harvinaisen voimakkaasti. Joku kiinnostui Hokkasen Timon hahmosta enemmänkin ja mietti, miten elämä tätä on nyttemmin kohdellut.
Itse puntaroin vain, oliko tuossa ärsyttävän tehokkaasti päähän soimaan jääneessä viisussa pohjimmiltaan kyse yhtään sen vakavammin otettavasta vedosta kuin siitä, että Peteliuksen ja Hietasen radiohupailuissa oli usein mukana Vanhan Vennamon luostarin vakiasukki Pappi Heljas.
Jönköping alkaa ja päättyy viehättävän anonyymisti maalailevalla instrumentaalimatskulla. Väliin voisi sopia oikeastaan mitä hyvänsä. Vesterinen yhtyeineen on sijoittanut sinne vaihtelevan tasoisia sävellyksiä, mukiinmeneviä mutta ajoittain ylikorneja tekstejä, kiitettävän selkeitä mutta osittain sietämättömän mahtipontisia soundeja, juurevasti toteutetun Sirkesalo-coverin ja hieman yliyrittämiseltä haiskahtavaa fiilistä.
Monessa kohtaa kuulostaa aivan siltä kuin Samuli Putro olisi laitettu Kentin liideriksi, ja niin yhtyeellä kuin sen keulahahmollakin olisi hieman heikko hetki meneillään. Ajoittain ote on taas silkkaa americanaa.
Mielenkiintoista nähdä, onnistuuko Vesterinen yhtyeineen vakiinnuttamaan paikkansa radioystävällisenä suomipop-kokoonpanona.