Voiko levy olla huono, jos sillä on biisejä kuten Antikristus 666, Uhrijuhla ja Lusiferin käärmeet?

Vastaus: ei tietenkään. Oskari Onninen arvioi Seremonia-yhtyeen etukäteen päänraapimista ja ihmettelyä herättäneen debyyttilevyn.

Teksti: Oskari Onninen

Seremonia
: Seremonia

Svart

Rock’n’roll on vakava asia.

Seremonia räjäytti ironiakranaatit musiikkikirjoittajien sormille Rock’n’rollin maailma -videokappaleellaan, joka välitti kuvan okkultismikliseillä hassuttelevasta huumoriheavystä. Täyspitkä osoittaa, ettei bändissä ole mitään koomista, vaan musiikkia tehdään käsi Raamatulla -tason vakavuudella. Myös Rock’n’rollin maailma asettuu oikeassa kontekstissaan murhaavalla riffillä vahvistetuksi valistuslauluksi, josta on ironinen hekottelu kaukana.

Vaikka ehdin luulla Huutava taivas, kuiskaava maa -biisiä kaksi kertaa käännetyksi Black Sabbath -coveriksi, Uhrijuhla– ja Lusiferin käärmeet -biisit rinnastavat Seremonian paremminkin Ty Segallin ja Thee Oh Seesin kaltaisten pop-melodiantajulla siunattujen autotallirymistelijöiden kastiin. Jälkimmäisestä muistuttaa myös jäänviileästi laulava Noora Federley.

Vaikka levyllä on hivenen liikaa amatöörimäistä lofismia ja autotallimaista jäykkyyttä, lopulta neljännestä tähdestä jää puuttumaan vain Rock’n’rollin maailma -singlen hitikäs b-puoli Nämä kesäiset päivät.

Arvio on julkaistu Rumbassa 9/12. Kuuntele levy Spotifyssa.