Pitkäsoitto, jonka ongelma on liian pitkä soitto.
Kie von Hertzen ylisti haastattelussa pari vuotta sitten PMMP:tä ja sen toista albumia Kovemmat kädet. Kaikkihan sitä ylistivät, mutta Kiellä on myös paremmat lähtökohdat samastua PMMP:hen kuin useimmilla ihmisillä. Von Hertzen Brothersin toinen albumi Approach näet teki vuonna 2006 saman tempun kuin Kovemmat kädet edellisenä vuonna. Molemmat levyt nostivat tekijänsä suomirockin johtoportaaseen, mutta pitkällä viiveellä.
Sekä Approach että Kovemmat kädet roikkuivat myyntilistoilla pitkään ja saavuttivat parhaan sijoituksensa sekä arvostuksensa vasta kuukausien kuluttua julkaisusta. Suosio yllätti kaikki. Mutta mitäpä noita muistelemaan. Tilanne on niin erilainen nyt, kun Von Hertzen Brothersin uuden levyn suosiota voi pitää oletusarvona.
Tätä levyä voisi edeltäjänsä tavoin kuvailla vanhalla kunnon välimaasto-arviotekniikalla: Love Remains the Same on progressiivista rockia jostain Yesin, Kingston Wallin ja Radioheadin välimaastosta. Sinne välimaastoon voisi pudottaa myös Beatlesin, Led Zeppelinin, Gary Mooren sankaribluesin sekä kansanmusiikkia monesta maasta.
Mutta tämä ei riittäisi kuvaamaan albumia. Lähestytään siis asian ydintä jotain muuta kautta. Love Remains the Same on majesteetillisen kaunis, miellyttävällä tavalla naiivi pilvilinna.
Siinä missä Approachin avausraita oli kahdeksanminuuttinen laulu auringon opetuslapsista, uuden levyn avausraita on 11-minuuttinen, vielä valoisampi ja mahtipontisempi, jälleen aurinkolyriikoilla. Samoissa rakkauden ja valaistuneisuuden kukikkaissa koukeroissa leijaillaan, kunnes tunnin kuluttua viimeinen biisi feidautuu ulos mahtavien kuorojen ja vinkuvien kitaroiden saattelemana.
Albumin rakennusaineita on mahdotonta luetella tässä, mutta rakennustekniikassa päällekkäisäänitykset ovat olleet avainasemassa. Vielä kymmenen kuuntelukerran jälkeen levyltä löytyy uusia yksityiskohtia, kuten laulustemmoja, etäisiä piiloriffejä ja kaiken maailman ujellusta. Mutta löytyykö sieltä koskaan ehjiä kokonaisuuksia, siitä en ole vakuuttunut.
Love Remains the Same on täynnä hienoja sävelkulkuja, mutta turhan usein niitä joutuu odottelemaan minuuttien mittaisten introjen ajan. Tai sitten ne keskeytyvät suuruudenhulluuskohtauksiin, kun biiseistä lähdetään puuduttavilla väliosilla rakentamaan elämää suurempia. Ja pidempiä!
Se on vähän kuin kuuntelisi hienoa tarinaa, joka jää kesken, kun kertoja saa epilepsiakohtauksen. Toivuttuaan hän jatkaa tarinaa eikä tajua mitään tapahtuneen, mutta kuulijan mielessä kertomus ei ole entisensä. Pitkät biisit kuuluvat progerockin perinteeseen, mutta ihan kaikille genren edustajille ne eivät sovi.
Let Thy Will Be Done oli edellisen levyn paras biisi juuri siksi, että huilusoolot ja suvantokohdat eivät olleet rikkomassa hienoja asioita. Samasta syystä Kiss a Wishin radio edit oli parempi kuin kymmenminuuttinen albumiversio.
Tällä albumilla on tarpeeksi kaikkea muuta paitsi lyhyyttä. Jos levyn 62 minuutista karsittaisiin vartti löysää, puhuttaisiin mestariteoksesta. Hattua täytyy silti nostaa veljesten peräänantamattomuudelle. Tällä levyllä eivät haise kompromissit tyyliin ”tehdäänpä yksi simppelimpi rokkipala, jolla pääsee listoille ja soittolistoille, ja nelosraidaksi tarttuva slovari”.
+ • Levy on tehty suurella sydämellä ja sävellystyö on loistavaa. • Timantinlujaa yhteensoittoa: veljesten henkilökemiat kuuluvat. • Tarkkakorvaiselle riittää löytöjä pitkäksi aikaa.
– • Liian pitkät introt ja väliosat. • Vitun hipit.