Marthan ja Rufuksen isä muistelee menneitä.
Voi Loudon, minkä teit. Lankesit vanhaan ansaan. Joe Henry varmaan soitteli vuoden päivät ja vakuutteli, että olisi hyvä idea ottaa jotain näitä vanhoja biisejäsi ja puhaltaa niihin henkeä uusien muusikoiden kanssa. Joe Henry on sinänsä paikoitellen kiinnostava lauluntekijä, mutta tuottajana sille on mitä ilmeisimmin noussut kusi päähän, kun se on saanut puhallettua Solomon Burken ja Mavis Staplesin hiipuneisiin hiiliin uutta roihua niillä Anti-yhtiölle tuottamilla levyillään.
Mutta kun sinä et ole tulkitsija, Loudon. Sinä olet runoilija, ja olen viime vuosikymmeninä pärjännyt ihan hyvin niillä mustalla huumorilla vuoratuilla albumeillasi, jotka sijoittuvat jonnekin Tom Lehrerin ja Richard Thompsonin välimaastoon.
On suorastaan pyhäinhäväistys koskea niin hienoon kappaleeseen kuin Motel Blues, joka toisella levylläsi on huikea nuoren miehen eksistentiaalisen yksinäisyyden kuva, mutta muuttuu vanhan miehen tapailemana lähes pedofiiliseksi namusedän ehdotteluksi.
Sitä tämä koko levy on, Loudon. Se kuulostaa siltä kuin vanha mies sovittelisi nuoruutensa vaatteita ja kuvittelisi, että ne näyttävät jotenkin hyvältä. Eivät näytä, Loudon, eivätkä kuulosta. Jatka matkaa, ja poista Henryn numero puhelimestasi.