Uudenlaiset aariat.
Viime vuosina ei ole enää ollut hävettävää laulaa teatraalisesti, korkealta ja kovaa. Rufus Wainwrightin ja Antony Hegartyn vapautunut ilmaisu on levinnyt nyt jo Kendalliin, Englantiin, ja nämä vasta hädin tuskin täysi-ikäiset pojat kiekuvat ja kaikuvat täyttä päätä, sydämensä kyllyydestä.
Limbo, Panto on aikamoisen hämmentävä ensilevy. Wild Beasts ei kuulosta miltään muulta tällä planeetalla, ellei nyt lievää muistumaa Sparksista lasketa lukuun. Hayden Thorpen puhdas falsetti kiipeää päätähuimaaviin korkeuksiin. Se leijailee jäljittelemättömästi hyvin kurinalaisen ja äärimmäisen mielenkiintoisen indie-pohjaisen kitaroinnin ja siksakkaavaan rytmityksen päällä.
Sanoitukset kertovat hiestä, koviksista ja siivottomasta arjesta tämän leijaperspektiivin kautta, hiukan kuin Morrisseyllä.
Mistään atonaalisesta taiteesta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan hämmentävyydestään huolimatta Wild Beasts on indiepoppia. Yhtyeen musiikki voidaan periaatteessa jäljittää vaikkapa Echo & The Bunnymeniin tai Orange Juiceen. Melodisista biiseistä esimerkiksi Vigil For A Fuddy Duddy, The Devil’s Crayon ja Woebegone Wanderers jäävät herkästikin päähän pyörimään. Silti Limbo, Panto on niin selvä joko–tai-levy kuin vain voi olla.