Suomi heräsi eduskuntavaalien jälkeisenä maanantaina uuteen aikakauteen. Mutta millaiseen? Siinä riittää etenkin kulttuuriväelle pohdittavaa. Miten suomirockin vanhat ja viisaat A.W Yrjänä, Kauko Röyhkä ja Jarkko Martikainen näkevät uuden uljaan Suomen?
Teksti: Mikael Helenius, kuva: Tomi Palsa
Arvoliberaalien, kulttuuri-intellektuellien ja pääkaupunkiseudulla väijyvän ”suvaitsevaiston” pahimmat painajaiset tulivat todeksi, kun Timo Soinin johtama Perussuomalaiset lunasti gallup-kannatuksensa ja keräsi kunnioitettavat 39 edustajapaikkaa. Nukkuvien puolueen lisäksi kannattajia liikeni etenkin Keskustalta, joka kärsi mittavan tappion ja jäi kannatuksessa puoluekartan neljänneksi.
Minkälaisesta Suomesta uudenlainen valtajärjestys kielii? Facebookiin on perustettu jo useitakin Vaalipettymys-sivustoja, mutta Kauko Röyhkältä löytyy vaalitulokselle myös ymmärrystä.
”Protestivaalithan näistä tuli. Kun on menty porvariston ehdoilla ja potkittu köyhiä, on vastaisku valtaapitäviä kohtaan väistämätön. Myös muualla on ollut havaittavissa pakolaisvastaisuutta ja populismin nousua. Päähänpotkitut hakevat vielä alemmassa asemassa olevaa, jota potkia. Maahanmuuttajat ja pakolaiset soveltuvat siihen hyvin”, Röyhkä sanoo.
Myös Jarkko Martikainen arvelee ilmiön syyksi sen, että kansalaisten ja valtaapitävien välinen kuilu on leventynyt kestämättömän suureksi.
”Historiallinen voitto on kyseessä. Muistan saman ilmiön jo Vennamon ja SMP:n ajoilta, vaikka luonteeltaan Perussuomalaisten nousu onkin erilainen. Samoja tekijöiltä sieltä taustalta löytyy”, Martikainen tuumaa.
”On ymmärrettävää, että Perussuomalaiset vetoaa kansaan. Kun puhutaan, että kansa on vieraantunut politiikasta, ei koskaan mainita sitä, että politiikka on vieraantunut kansasta.”
CMX-yhtyeen keulakuva A.W. Yrjänä on sanomisissaan kärkkäämpi. Aiheelle naurahtava muusikko ei liiemmin luota uuden suurpuolueen kansanedustajien ammattitaitoon.
”Huumorieduskunta saatiin. Paljon ihmisiä, joilla ei ole mitään käsitystä eduskuntatyöstä tai edes demokratiasta”, Yrjänä tykittää.
Perussuomalaiset on karkottanut luotaan kulttuuripiirejä vannomalla vaaliohjelmassaan Kalevalan, Gallen-Kallelan ja Sibeliuksen nimeen. Kulttuuritukirahoja puolue on vaatinut ohjattavaksi siten, että niillä tuettu taide ”vahvistaa suomalaista identiteettiä”. Kommentteja ”postmodernista tekotaiteesta” on saatu vaalikampanjoinnin mittaan ihmetellä useaan otteeseen.
”Se kulttuuriohjelma on yhtä toteutettavissa kuin palaaminen metsästys- ja marjastusaikoihin”, Yrjänä kuittaa ja arvelee, ettei puolue itsekään allekirjoita täysin sanomisiaan.
Martikainenkin pitää perussuomalaisten kulttuuripoliittisia kirjauksia ”täysin kestämättöminä”.
”He mainitsevat ohjelmassaan jo vuosisata sitten kuolleita miehiä, eikä ole puhettakaan uusista vertailukohdista. Asianhan voi kääntää niin, että oliko politiikka parasta silloin, eikä sitä voi enää tehdä yhtä hyvin?” Hän kysyy ja jatkaa:
”Heidän linjauksensa ja kulttuuriohjelmansa saavat hieman pelkäämään kulttuurin, miksei yhteiskunnankin puolesta. Todennäköisesti äärimielipiteet tulevat kuitenkin esiin Suomen poliittisen konsensuksen johdosta lähinnä pieninä lieveilmiöinä.”
Seuraava suuri valtapoliittinen jännitysnäytelmä esitetään hallitusneuvotteluissa, joissa valitaan myös seuraava kulttuuriministeri. Paikalle tuskin on samanlaista tunkua kuin isommille salkuille, mutta onhan esimerkiksi Kike Elomaa ilmoittanut jo olevansa kiinnostunut pestistä. Veltto Virtasenkin nimi on vilissyt keskustelussa. Miltä tällaiset vaihtoehdot kuulostavat?
”Olen pettynyt Velttoon, hänestä on tullut persujen narri. Veltto on kuitenkin vanha sankarini”, Röyhkä tyytyy toteamaan.
Yrjänä toppuuttelee, että kulttuuriministerin virkaan on aiemminkin valittu henkilöitä, joiden pätevyys on kyseenalaistettu.
”Tanja Karpelan valinta virkaan herätti aikanaan hymistelyä, mutta hän teki hyvää työtä määrärahojen ja freelancerien aseman kanssa. Hommaan tarvitaan mielikuvitusta ja rohkeutta. Ministeri ei onneksi määrittele taidetta”, Yrjänä sanoo.
Jarkko Martikainen otti tuoreella Usko-soololevyllään kantaa Jussi Halla-aho -ilmiöön. Martikainen on perehtynyt Helsingissä valtavan äänisaaliin keränneen Halla-ahon kirjoituksiin, eikä ole vakuuttunut lukemastaan.
”En pidä hänen tavastaan arvottaa ihmisiä ja ihmisarvoa hyötysuhteen mukaan. Se apeuttaa mieleni. Vaikka hänen lukijamääränsä ovat kasvaneet, ei argumentointi ole parantunut”, Martikainen sanoo.
Mikä on Martikaisen mielestä uuden eduskunnan tärkein tehtävä?
”Rauhan rakentaminen. Äärimmäinen ajattelu voi leimahtaessaan viedä ihmiset onnettomiksi.”