Haastattelu: Yona rakastaa Suomea, karttaa perussuomalaisia ja huutaa välillä tuottajalle

Tero Ahonen

Yona on tehnyt viidessä vuodessa enemmän kuin moni koko urallaan. Neljä orgaanista pop-albumia ja yhden tangolevyn julkaissut laulaja ei halua takertua mihinkään genreen. Siksi myös huhtikuussa ilmestynyt pitkäsoitto Naivi on askel uuteen, aiempaa elektronisempaan suuntaan. Samalla se on tekijänsä lempilapsi: niin hyvä levy, että hän voisi jopa päättää uransa siihen. Rumban haastattelussa puhelias laulajatar pohtii surun olemusta ja heittäytyy lähes poliittiseksi.

Teksti: Susanne Salmi

Naivi on aiempia levyjäsi sähköisempi kokonaisuus. Mistä moinen ratkaisu?

”Halusin siirtyä eteenpäin. Itse asiassa jo ensimmäisen levyni piti olla täysin ohjelmoitu levy, mutta silloin innostuinkin tosi orgaanisesta luomuhommasta. Nyt halusin väkisin vieroittautua siitä ajatuksesta. Rakastan aiempia levyjäni, mutta kirpaiseva tosiasia on, että niihin liittyy tiettyä pastissinomaisuutta. Sellaista on uudella levyllä vähemmän. Aina, kun ihminen etsii itseään ja omaa tyyliään, hän joutuu ensin lainaamaan muilta. Nyt olen saanut musiikillista varmuutta: tiedän, mihin pystyn ja mitä osaan.”

Olet tehnyt hyvin monenlaista musiikkia reggaesta tangoon. Etkö osaa päättää tyylilajiasi?

”En tajua, miksi pitäisi. Ainoa syy olisi se, että tietyn tyylilajin alla olisi helvetin paljon helpompi saada itsensä breikkaamaan isosti. Mutta kuinka tylsää se olisikaan! Mikään tyylilaji ei ole iskenyt minuun niin kovaa, että kokisin sen olevan oma identiteettini. Tangolevyn kaltaisia projekteja voi toki tehdä. Kutsuin levyä tangotutkielmaksi, ja ehkä viimeistään mummona teen sille jatko-osan.”

Kaikki levysi on tuottanut sama mies, Timmion Recordsin perustaja ja pitkän linjan musiikkivaikuttaja Didier Selin. Minkälaista yhteistyönne on?

”Didier on yksi parhaista ystävistäni, ja ystävien kanssa ollaan avoimia. Didierin kanssa työskentely on sekä antoisaa että haastavaa, sillä hänen metodinsa ovat hyvin erikoiset. Toisinaan saatan tunteen palossa huutaa hänelle, ettei kukaan muu tuottaja toimi noin, mutta samalla olen hyvin kiitollinen juuri siitä. Meillä on tosi vastakkaiset luonteet: itse olen tosi dramaattinen ja hyvin räiskyvä, Didier taas on paljon rauhallisempi. Olisi painajaismaista työskennellä tuottajan kanssa, joka haluaa vain tehdä hittibiisejä ja bisnestä, mutta Didierille tässä ei ole kyse rahanteosta.”

Niin, puhutaanpa hetki rahasta. Kuinka tärkeää taloudellinen menestys on sinulle?

”Haluaisin tietenkin pystyä elämään musiikillani mahdollisimman hyvin. Toistaiseksi olen saanut apurahoja, mutta niitä ei välttämättä ole tarjolla ikuisesti. Toisaalta toivon, etten koskaan breikkaa isosti: pelkään, että se vaikuttaisi keskittymiseeni. Jossain vaiheessa halusin olla se artisti, jota kaikki rakastavat. Olen tosi rakkaudenjanoinen. Haluan hyväksyntää ja olen tosi hajalla, jos en saa sitä.”

Monet sanoituksistasi ovat varsin melankolisia. Mistä tämä surumielisyys kumpuaa?

”Varmaan sitten olen monesti surullinen. Esimerkiksi uuden levyn Lintu-biisi kuvaa turhautumista tähän maailmaan ja toisaalta tämän turhautumisen hyväksymistä. Minulla ei ole enää tarvetta ajatella, että kaikki muuttuu vielä. Tärkeämpää minulle on syventyä hyviin asioihin ympärilläni: ystäviin, luontoon ja musiikkiin. Elämä on niin lyhyt, että on parasta keskittyä yksinkertaisiin juttuihin. Surullisuudessa ja sen hyväksymisessä on kuitenkin jotain tosi kaunista. Siksi halusin kirjoittaa siitä rehellisesti.”

Haikean tunnelman lisäksi lyriikoissasi toistuvat lintujen ja lentämisen kaltaiset motiivit. Mikä saa sinut tarttumaan niihin kerta toisensa jälkeen?

”Varmaankin kaikilla meillä sanoittajilla on toistuvia aihevalintoja. Linnut, lentäminen, tuuli ja muut vastaavat kuvaavat kaipuuta jonnekin isompaan. Haluan kokea jotakin tosi suurta. Monet kirjoittavat arkirealistisista asioista, kahvin juomisesta ja sellaisesta. Sellaisistakin on kiva kirjoittaa, mutta ei se kuvaa sitä, miltä minusta tuntuu. Myös musiikillisesti haluaisin tehdä jotain vielä isompaa. Sellaista, missä olisi mättöä ja aggressiota. Unelmoin myös levyn tekemisestä sinfoniaorkesterin kanssa.”

Kappaleissasi on jotain leimallisen suomalaista. Millainen merkitys kotimaallasi on musiikillesi?

”Koen olevani todella vahvasti Suomi-tyttö. Haluaisin luoda musiikin avulla positiivista isänmaallisuutta, sellaista tervehenkistä kansallisrakkautta. Liian paljon kuulee sellaista, että Suomi on paska maa. Tämähän on upea maa! Helsinkikin on mieletön kaupunki keskellä maailman kauneinta luontoa. Haluaisin, että minut muistettaisiin yhtenä sukupolvemme uudenlaisen Suomi-kuvan luojista. Perussuomalaishommille en jaksa lotkauttaa korvaanikaan. Se ei ole suomalaisuutta vaan idiotismia.”

Olet vaikuttanut myös Liljan Loisto -yhtyeessä Puppa J:n kanssa. Mitä bändille nykyään kuuluu?

”Hyvää! Se alkaa taas nostaa päätään. Syksyllä on keikkojakin, pääsemme taas räimäilemään Pupan kanssa. Meillähän on visio, että vedetään yhdessä vielä silloinkin, kun ei ole enää hampaita suussa. Periaatteessa resepti pysyy samana, mutta musiikkiin tulee ehkä enemmän räimettä ja katujen meininkiä. Biisivalinnoissa liikumme kenties kohti 1980-lukua.”

Kuinka keskeisesti arkeesi kuuluvat niin sanotut tilaustyöt, siis muille artisteille säveltäminen?

”Olen niin kiireinen, että ehdin tehdä biisejä muille vain harvoin. Tulevaisuudessa haluaisin kuitenkin tuottaa musiikkia, varsinkin laululevyjä. Tällä hetkellä teen artist coachingia eli artistivalmennusta erään ison levy-yhtiön artisteille. Se on sitä, että mennään vaikka Linnanmäen kallioille istumaan ja puhutaan kaikesta. Meillä kaikilla on oma uniikki juttumme, joka on vain pakko saada kaivettua ulos itsestä. Siinä on kyse omien epävarmuuksien purkamisesta. Laulutunneillakin käytetään usein puolet ajasta puhumalla murheista. Laulaminen on kauhean psykologista hommaa, koska instrumenttina toimii oma keho.”

Olet sanonut, että Naivi saattaa olla viimeinen levysi. Mitä oikein tarkoitat?

”Ehkä halusin puskea itseäni tekemään levyn, joka voisi yhtä hyvin jäädä viimeisekseni. Olisi ollut hirveää, jos mikä tahansa edellisistä albumeista olisi ollut viimeinen levyni. Nyt tuntuu voimakkaasti siltä, että Naivin myötä olen saanut jotain hyvin tarpeellista puserrettua ulos itsestäni. Levyä tehdessäni minulla oli hetkellinen kriisi: mietin, voinko oikeasti vielä tehdä tätä, että minähän olen aikuinen ihminen. Mutta tähän lopettaminen voisi olla sääli suomalaisen musiikin diversiteetille. Ainakin olen varmasti ahkera myös tulevaisuudessa enkä tee mitään hajutonta ja mautonta.”

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 3/15.