34-vuotias Manna onnistui raivaamaan tiensä kotikonnuilta kosmopoliitiksi työnarkomaniaa hipovan työmoraalinsa avulla. Nyt kolmannen levynsä kynnyksellä laulajatar voi ylpeillä sillä, että on saavuttanut asemansa ilman kompromisseja ja kuvien kumartelua.
Teksti: Mervi Vuorela, kuva: Kaapo Kamu
Mariam ”Manna” Jäntillä on maine vaikeana haastateltavana, joka ylikontrolloi omaa julkisuuskuvaansa ja etsii piilomerkityksiä jokaisesta toimittajan kysymyksestä ja äänensävystä.
Maine ei ole tuulesta temmattu.
Kun kysyn Mannalta hänen ammattitaitoisesta taustatiimistään, hän tiedustelee halventavasti, enkö muka pidä häntä itseään ammattitaitoisena muusikkona. Kun kysyn hänen hiljattain perustamastaan levy-yhtiöstä, hän ihmettelee, miksi Rumba on kiinnostunut sopimusteknisistä seikoista. Kun kysyn hänen työsuhteestaan kitaristi Mikko Joensuuhun, hän toteaa kylmästi, ettei aio osallistua minkäänlaiseen Joensuu 1685 -spekulaatioon. Jos aiheesta vielä jauhetaan, hän lopettaa haastattelun saman tien.
Vaikka asenne vaikuttaa päällisin puolin diivamaiselta, todellisuus on jotain aivan muuta. Mitä enemmän Mannan kanssa juttelee, sitä enemmän alkaa ymmärtää, miksi hän suhtautuu tekemisiinsä äärimmäisellä vakavuudella.
Musiikki ei ole Mannalle pelkkä työ, vaan elintärkeä ilmaisukanava, jonka kautta hän pääsi irti demoneistaan ja löysi tavan kommunikoida itsensä ja ulkomaailman kanssa. Musiikki opetti hänet heittäytymään, kokeilemaan uusia asioita ja korvaamaan passiivinen riittämättömyyden tunne aktiivisella tee se itse -ajattelulla. Tekemään ryhtyminen ja sen merkitys korostuukin Mannan puheessa jatkuvasti.
”Viime vuosina mä olen tajunnut, että tekeminen on lähestulkoon ainut lääke kaikkeen. On pakko ottaa askelia eteenpäin, koska vain silloin voi oppia ja kehittyä. Nykyisin mä hyväksyn itseni ja uskon omiin tekemisiini. Se, mitä muut ajattelevat, ei ole enää niin merkityksellistä kuin ennen. Aiemmin saatoin jättää asioita tekemättä sen takia”, Manna sanoo ja katsoo syvälle silmiin, ikään kuin etsien vahvistusta sille, onko toimittaja varmasti ymmärtänyt hänen pointtinsa.
Vuonna 2007 ilmestyneellä Sister-debyytillään Manna voitti niin itseinhonsa, studiokammonsa kuin esiintymispelkonsa. Ensimmäistä kertaa hän uskalsi mennä ihmisten eteen laulamaan ja näyttämään itseään, vaikka omien sanojensa mukaan häntä hävetti.
Vaikka esiintymispelko on yhä läsnä, Manna ei enää anna sen rajoittaa itseään. Tämä siitäkin huolimatta, että epävarmuus iskee edelleen joka kerta ennen lavalle astumista. Vieläkin Manna kysyy itseltään, onko hänestä siihen, osaako hän mitään, kuka hän oikein luulee olevansa, miksi hän menee ihmisten eteen ja onko hänellä ylipäätään oikeutta siihen.
”Tällaisia kysymyksiä mä käyn läpi viisi sekuntia ennen jokaista keikkaa, ja mieli yrittää kertoa tuhat syytä tehdä u-käännös ja juosta pois. Aina mä sinne lavalle sitten kuitenkin menen, mikä on henkilökohtainen voitto joka kerta. Ramppikuumeen hetkellä pitää vaan muistuttaa itseä siitä, että tästä mä haaveilin kymmenen vuotta sitten ja tässä mä nyt olen.”
Itseinhosta luopuminen ja oman musiikillisen uran rakentaminen eivät onnistu ilman verta, hikeä ja kyyneleitä. Siksi ei olekaan mikään ihme, että Manna haluaa pidellä kaikkia lankoja käsissään myös haastattelutilanteessa.
Manna arvioi lehdistön kohdelleen häntä urallaan ”pääpiirteittäin hyvin”, mutta myöntää olevansa tarkka haastatteluistaan.
”En enää nykyisin yhtä paljon kuin ennen, mutta olen silti valmis luopumaan niistä, joita on mun mielestä vääristelty. Jos jutussa on joku asiaton näkökulma tai siinä korostetaan jotain irrallista sivulausetta, uskallan huomauttaa, etten halua sellaista. Jos joku siteeraa vähän sinnepäin, se saattaa ärsyttää, koska kieli on omaa. Ne ovat silti pikkujuttuja, joiden kanssa oppii elämään. Mielikuviahan siinä luodaan eikä absoluuttisia totuuksia”, Manna kuvailee.
Pari vuotta sitten ilmestynyt kakkosalbumi Songs of Hope and Desire otettiin yhtä kaikki lehdissä ylistäen vastaan. Helsingin Sanomat kehui levyä vuoden kotimaiseksi rockalbumiksi, Mojo teki vertauksia PJ Harveyhin ja Classic Rock Magazine ennusti kirkasta tulevaisuutta.
”Englantilaiset lehdet kirjoittivat, että mä teen sukupuoletonta musiikkia. Se tuntui hyvälle, sillä olen kuunnellut suurimman osan elämästäni miesten tekemää musiikkia. On vain laiskaa jounalismia, että miehiä verrataan aina miehiin ja naisia naisiin.”
Kehujen saattelemana Manna teki menestyksekkään Suomen-kiertueen ja esiintyi kotimaan suurimmilla festareilla. Seuraavana vuonna hän keikkaili Englannissa, teki pari showcase-keikkaa Hollannissa ja Norjassa, sai kutsun Musen lämmittelijäksi ja kiersi Skandinaviaa Melissa auf der Maurin kanssa.
Tässä kohtaa Manna haluaa – jälleen kerran – muistuttaa, ettei mikään ylläolevista saavutuksista olisi onnistunut ilman kovaa työntekoa.
”Jos ei ole valmis keikkailemaan tai promoamaan itseään, on turha valittaa, ettei mitään tapahdu. Pitää vaan ryhtyä töihin, seisoa juttujensa takana ja muistaa, että aina on valtavasti opittavaa. Juuri se tuo musiikkiin säröjä, ristiriitaisuuksia ja elämänmakua, mikä taas lisää levyn paino- ja kestoarvoa”, laulajatar analysoi, kunnes huolestuu siitä, kuulostiko äskeinen virke liian kliseiseltä.
Kun klisee osoittautuu todeksi, puhe siirtyy kunnianhimoon:
”Mikään ei ole kauheampaa kuin muusikko, joka ei ole tekemässä sen hetken uransa parasta levyä. Mä en kokisi mitään intohimoa tehdä tätä työtä, ellen mä ajattelisi niin. Keskinkertaisuus syntyy oletuksesta, että homma on hallussa. Sen jälkeen ruvetaan toistamaan samaa tylsää kaavaa.”
Kaavamaisuuksien sijaan Manna päätti valita haastavamman ja kansainvälisemmän tien. Songs of Hope and Desiren ilmestyttyä hän ei jäänyt kotiin odottelemaan keikkatarjouksia, vaan suuntasi Englantiin, mistä löytyivät nykyinen keikkamyyjä, manageri ja lakimies.
Melkoista brassailua, sanoisi hattu kourassa odotteluun tottunut härmäläismuusikko – ja jäisi ikuisiksi ajoiksi kiertelemään Köyliön Lallintalon, Nivalan Tuiskulan ja Kuopion Henry’s Pubin muodostamaa kolmiota. Maailmalla ei pärjää, ellei ole valmis toimimaan kansainvälisten pelisääntöjen mukaan.
–––
Mannan mukaan englantilaisten musiikkityöläisten keskuudessa vallitsee aktiivisempi työmoraali kuin Suomessa, mikä korreloi hyvin artistin oman kurinalaisuuden kanssa.
”Silloin kun mä teen töitä, mä teen niitä niin paljon, ettei siinä ole mitään järkeä! Mä vaikka valvon vuorokauden ympäri, jos jokin asia pitää saada tehdyksi”, Manna huokaa ja ottaa ison kulauksen kahvistaan.
Hän ei valehtele. Todisteena ovat aurinkolaseilla peitetyt silmäpussit ja holtittomasti poukkoileva puhe, joka ei meinaa pysyä aisoissa sitten millään.
Vaikka Mannan kansainväliset kontaktit näyttäisivät muodostuneen ilman huomiohakuista tyrkyttämistä, on silti pakko udella, onko ulkomaille suuntautuminen ollut tietoinen ratkaisu?
”Mun mielestä se on järkevintä. Olisi hölmöä, turhaa ja laiskaa panostaa vaan Suomen markkinoihin, kun on kerran valinnut tehdä tällaista musiikkia. Mä tekisin varmasti ihan erilaisia biisejä, jos mun ainut tavoite olisi haalia äärimmäisen suuri kuulijajoukko Suomesta.”
Mannan syyskuussa ilmestyvä kolmas albumi Shackles vahvistaa väitteen todeksi. Los Angelesissa äänitetty albumi ei kumarra radioystävälliselle lutkapopille tai kierrätä edellislevyn menestyskaavaa, vaan hakee inspiraationsa unen, valveen ja painajaisten rajamaalta.
Jos sana indie tarkoittaisi tänä päivänä enää yhtään mitään, kutsuisiko Manna musiikkiaan indierockiksi?
”Mulle sanottiin Losissa, että luokittele itsesi alternativeksi. Se kuulemma kattaa kaikki kokeelliset elementit. Uudelta levyltä löytyy paljon erilaisia biisejä aina folkista bluesiin, hardrockiin ja aor-henkiseen julistavaan countrygospeliin. On kauniita popmelodioita, raskasta soittoa ja persoonallista soundimaailmaa. Jos edellinen levy soi klassisemmin autotallissa, uuden voisi kuvitella jonnekin kanjoniin tai aavikolle.”
Oman säväyksensä Shackles-levyn soundipalettiin toi huipputuottaja Alain Johannes, joka tunnetaan yhteistyöstään muun muassa Queens of the Stone Agen, Chris Cornellin ja Mark Laneganin kanssa. Johannes innostui Mannasta kuultuaan tämän kolmen biisin mittaisen demon, minkä seurauksena hän kutsui laulajattaren pariksi viikoksi kotistudiolleen Hollywoodiin.
”Niiden kahden viikon aikana siellä studiossa ei ollut ketään muita kuin minä ja Alain. Me tehtiin töitä intensiivisesti aamusta iltaan: mä vaan lauloin ja lauloin, ja Alain äänitti ja soitti kahdeksaa eri soitinta. Vaikka mulla oli biisit valmiina studioon mentäessä, ja osa Suomessa äänitetyistä demoraidoista jäi levylle sellaisenaan, kumpikin heitteli intuitiivisesti ideoita, joita sitten reaaliajassa toteutettiin. Mä esimerkiksi päätin tehdä lennosta yhden suomenkielisen käännösbiisin”, Manna paljastaa ja hymyilee arvoituksellisesti.
Seuraavaksi hän haluaa ylistää, kuinka kodikas ja vapautunut tunnelma studiossa vallitsi.
”Missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että olisi ollut studiossa. Tarvitsi vain kävellä keittiöstä toiseen huoneeseen, sulkea ovi ja alkaa laulaa. Äänitysten välissä käytiin pirtelöllä tai puutarhassa, Alainin äiti teki muffinsseja ja kolmijalkainen bulldoggi Jenna piti meille seuraa.”
Pelkkää zeniläistä yläpilveä äänityssessio ei kuitenkaan ollut.
”Olihan se vaikeaa olla rauhassa, kun tiesi tekevänsä lopullisia ratkaisuja, joita ei pystyisi enää vetämään takaisin. Piti vaan yrittää olla hosumatta ja samalla pysyä aikatauluissa. Täytyi pitää oma näkemys, mutta samalla ottaa tuottajalta vastaan hyviä ideoita. Alain sanoikin mulle jatkuvasti, että ’sano heti jos jokin juttu ei tunnu omalta’. Se halusi korostaa eikä jyrätä mun ideoita.”
Kun Manna poistui iltaisin studiolta, hänen tilalleen ei astunut ihan kuka tahansa rivimuusikko, vaan seitsemättä soololevyään nauhoittava ex-Screaming Trees -laulaja Mark Lanegan. Eräänä iltana Johannes soitti Laneganille Mannan Lead Me -sinkun, josta amerikkalaisella baritonimenninkäisellä oli pelkästään hyvää sanottavaa.
”Kun Alain kertoi tästä mulle, mä olin aluksi että ’okei kiva, amerikkalainen tykkäsi’. En reagoinut siihen sen enempää, koska jenkkien small talk nyt on mitä on. Sitten yksi ilta Alain kertoi, että Mark oli vienyt studiolta kotiin Wishing Well– ja Silent-biisit. Se oli funtsinut, että Mark sopisi laulamaan niihin. Ai että sopisiko? Sopisi ihan mihin vaan!”.
Aluksi Manna kuvitteli, että Lanegan laulaisi pelkät taustat hänen Wishing Well -biisiinsä. Mies meni kuitenkin paljon pidemmälle.
”Se oli kuunnellut minun tekemät sanat, tulkinnut ne ja kirjoittanut biisiin omat säkeistönsä! Enpä olisi silloin nuorena Screaming Trees -fanina uskonut, että joku päivä Mark Lanegan laulaisi mun biisin mun levylle. Lanegan on viimeinen ihminen, joka tekee mitään ellei sitä huvita. Sillä ei ollut mitään syytä laulaa mun biisiä, paitsi se, että se tykkäsi siitä”, Manna hehkuttaa.
Lue koko haastattelu Rumbasta 11/11. Shackles ilmestyy 14. syyskuuta ja se arvioidaan Rumban seuraavassa numerossa (ilm. 9.9).