Lahtelaisen Profane Omenin sinkoilevalla death’n’rollilla olisi potentiaalia rivikansalaisten suosikiksi, mutta ovatko bändin suoristetutkin mutkat liian kiharia tavallisen musiikinkuluttajan makuun?
Teksti: Kimmo K. Koskinen, kuva: Terhi Ylimäinen
Profane Omenin kolmas levy Destroy! julkaistaan vaihteeksi Spinefarmin alaisuudessa. Yhtyeen laulajan Jules Näverin mukaan oli silti sattumaa, että bändin pitkäaikainen asiainhoitaja Teemu Suominen on levy-yhtiössä label managerina.
”Itse asiassa olimme tsekanneet ensimmäisen sopimusluonnoksen Spinen kanssa ennen kuin Teemu siirtyi sinne. Sinällään hänellä ei ollut vaikutusta diilin syntymiseen, vaikka tietysti kävi neuvotteluja lafkan kanssa managerin ominaisuudessa. Teemu on edelleen managerimme ja keikkamyyjämme, mutta samalla levy-yhtiön pomo,” kertoo lahtelaisyhtyeen Helsingissä asuva laulaja.
Profane Omen on kulkenut jo viitisen vuotta suursuosion kynnyksellä. Yhtyeen levystä Inherit the Void -levystä (2009) odotettiin lopullista läpimurtoa, mutta haastava konseptialbumi ei iskeytynyt kollektiiviseen tajuntaan aivan toivotulla intensiteetillä.
”Oman arvioni mukaan me menimme vähän liian syvälle sen levyn maailmaan. Ehkä se saattoi omalta osaltaan vaikeuttaa breikkaamista. Levy olisi voinut olla helpompi, mutta ei meillä ollut ajatuksissa tehdä muunlaista levyä. Se tuli luonnostaan.”
Luomusti räiskyvä Destroy! vastaa tähän huutoon suoraviivaisuudella – mikäli moinen määre Profane Omenin yhteydessä on ensinkään relevantti.
”Nyt suoristimme mutkia huomattavasti ja päätimme tehdä albumin, joka on ankara ja groovaa hyvin. Se tuntui mielekkäältä, edellinen levy kun oli proggiksena aika raskas. Nyt sai tehdä asiat lungimmin, ja se myös kuuluu. Teimme vain nipun hyviä biisejä ja toivoimme, että ne sopivat keskenään yhteen.”
Yhtyeen aikanaan death’n’rolliksi tituleeraama, vähintäänkin haastava ilmaisu käyttää laaja-alaisesti musiikillisen kentän eri osia.
Uudenkin levyn tyylikirjo vaihtelee black metal -vivahteista bluesiin ja pianopopista doom metaliin. Kaiken keskiössä on yhä tekninen kuolometallin ja thrashin sulautuma. Yhtye onnistuu kuitenkin tekemään värikkyydestään huolimatta tarttuvia biisejä, ja tämä ominaisuus saattaa kantaa orkesterin suureen suosioon.
”Uskon, että siellä on kamaa, joka uppoaa monenlaisiin kuulijoihin. Se antaa meille hyvän sauman, ja uusi levy-yhtiö omalta osaltaan myös. Puitteet ovat nyt kunnossa, ja jos jengi ei kiinnostu levystä, sille ei sitten vain voi mitään. Itse olemme tosi innoissamme. Mielestämme teimme levyn, jonka metallia diggaavien pitäisi kuulla.”
Levyllä kuullaan pianon kaltaisten vakiohöysteiden lisäksi metallimaailmassa varsin epäilyttäviä soittimia. Kappaleista voi erottaa huuliharppua ja – kavahtakaa! – banjoa. Ne tuovat lisää viihteellisyyttä yhtyeen muutenkin riemulliseen ilmaisuun.
”Olin ensin kelannut vetäväni kazoo-pillillä jotain typerää, mutta onneksi jätkät torppasivat idean ja hoitivat paikalle kaverin, joka osasi soittaa huuliharppua. Tuloksen kuullessani repesin täysin. Kun banjo kaivettiin esiin, sekin kuulosti vinkeältä. Siitä tuli sitä etelän syvää. Studiossa päätettiin pitää kieli sopivasti poskessa ja kokeiltiin kaikenlaista.”
Mieleen juolahtaa väkisinkin irstas ajatus Rednex-coverista. Cotton Eye Joe jää onneksi kuulematta.
”Äänitettiin me Backyard Babiesin Let’s Go to Hell suomenkielisenä sovituksena. Siihen tuli sitä banjoakin ihan reippaasti. Toivottavasti senkin saisi jotenkin kuultavaksi. Käännöslupia kilpailevalta lafkalta odotellessa!”
Haastattelu on julkaistu Rumbassa 12/11. Destroy! arvioidaan Rumbassa 13/11 (ilm. 7.10.)