Kaksinkertainen Tulevaisuuden tusina -bändi The Blanko on saanut hypeä ennen ensimmäistäkään julkaisua. Onko entisillä Flylow-miehillä eväitä nousta kehujen korkeuteen?
Teksti: Mikael Helenius, kuva: Emil Pääkkönen
Melankolista rockia vahvoilla melodioilla soittava The Blanko on ollut kasassa viiden vuoden ajan. Ensilevy Flying Coloursia saatiin odottaa näinkin pitkään. Miksi?
”Emme hätiköineet asian kanssa. Halusimme tehdä jutun omilla ehdoillamme ja löytää mukaan oikeat tyypit”, kertoo puhelimitse tavoitettu laulaja-kitaristi Pauli Hauta-aho.
Tähänastisen elonsa yhtye on viettänyt rockyhtyeelle ominaisesti treenikämpän kätköissä. Kämpiltä on kavuttu lavoille ansaitsemaan tiukan liveyhtyeen mainetta. Blanko on esiintymisillään vakuuttanut median edustajat, sillä se on ensimmäisenä sijoittunut kahdesti peräkkäin Rumban ja YleX:n Tulevaisuuden tusina -listalle. Eikö ensimmäinen valinta ajanut levyttämään?
”Allekirjoitimme niihin aikoihin levytyssopimuksen Ratas Music Groupin kanssa ja aloimme hiljalleen työstää levyä. En tiedä, ovatko Tusina-valinnat itsessään vaikuttaneet omaan tekemiseemme, vaikka onkin hienoa, että huomioidaan. Samalla draivilla oltaisiin menty myös ilman huomiota. Ajatukset tekemisen taustalla ovat vain selkiytyneet entisestään: olemme bändissä, koska se on saatanan siistiä!” Hauta-aho intoilee.
Yhtyeen ympärillä on vellonut paljon odotuksia, joista Tusina-valinnat ovat vain osa tarinaa. Yhtye tartutti itseensä hypeä esiintymisellään viime vuoden Musiikki & Media -messuilla. Tampereen setin päätteeksi Hauta-aho pisti kitaransa palasiksi.
”Tuli vain fiilis tehdä niin. Ehkä se oli myös kunnioitusta vanhaa sukupolvea kohtaan, uhraus rockjumalille”, naurahtaa Hauta-aho.
Nokkamies noteerattiin myös YleX:n parhaan kotimaisen kitaristin äänestyksessä toiselle sijalle, heti Disco Ensemblen Jussi Ylikosken perään.
Musiikkiaan Blanko kuvailee ”moderniksi retrorockiksi”. Retroilun modernia tekijää tiedusteltaessa laulaja-kitaristi äityy mietteliääksi. Vastaus pysyttelee perusasioissa.
”Moderniksi musiikkimme tekevät melodiat, soundiratkaisut ja itse biisit. Retro muodostuu lähinnä soittotavasta. Äänitimme samoin kuin soitamme livenä ja maustoimme lopputulosta hieman.”
Vinyylimitassa pysyttelevä Flying Colours on monipuolinen ja polveileva kokonaisuus. Progressivisuudesta ajelehditaan areenamaiseen paisutteluun ja You & I– sekä Feel-singlebiiseistä tuttuun riffipaahtoon. Vertauksista Lapkoon laulaja ei pahastu, ja yhtyeistä löytyykin paljon samaa: molemmat ovat melankoliassa vellovia, tiukasti yhteen murjovia trioja, jotka ymmärtävät hyvien melodioiden päälle.
Lapkon tavoin myös Blanko tähtää tosissaan ulkomaille. Keikkoja on tähän mennessä tehty jo Venäjällä ja Virossa.
”Ulkomailla yleisö on ollut ällistyttävän innoissaan, varsinkin siihen nähden, ettei siellä olla koskaan kuultukaan meistä. Tavoitteena olisi päästä vielä kauemmas maailmalle. Verkot ovat vesillä, ja aika näyttää mihin suuntaan meitä viedään. Mutta kyllä me ollaan rehellisesti toiveikkaita.”
Maailmalle yhtyettä puskee Ratas Music Group. Eikö nuorelle Blankolle tule orpo olo esimerkiksi Jussi Hakulisen ja Olli Lindholmin miehittämällä levy-yhtiöllä?
”Eipä pahemmin”, Hauta-aho naurahtaa. ”Olemme ainoa genremme edustaja. Meillä on oma paikkamme ja tehtävämme.”
Haastattelu on julkaistu Rumbassa 5/11
Lue livearvio The Blankon Nosturin-keikasta täällä.