Led Zeppeliniä ja Black Sabbathia arvostava Seremonia tuntee paholaisen monet kasvot

Doom metal ja okkultistista aiheista ammentava rock voivat nyt erinomaisesti. Tampere–Hämeenlinna-akselilla operoiva Seremonia laulaa sekin Luciferin kätten töistä – tosin hieman Juice Leskisen tyyliin.

Teksti: Saku Schildt, kuva: Svart

Noitia, varjoja ja varjoissa liikkuvia hiljaisia hahmoja. Kynttilän lepattava valo paljastaa seinille ja kattoon piirretyt salaperäiset kuviot. Tuntemattomien yrttien tuoksuja ja kuin lattian alta kantautuvia ääniä. Veriuhreja, harhanäkyjä, kauhua, kuolemaa.

Ja pikkuisen pilkettä silmäkulmassa.


Siinä Seremonian esikoisalbumin anti noin raa’asti niputtaen. Liekö jotain mätää Suomenmaalla, kun tällainen kuvasto on nyt ihmisille läheistä: Rumbassa 4/12 kerrottiin vanhan koulukunnan doom metalin kasvaneesta suosiosta, ja Black Sabbathin jalanjäljissä liikkuu myös kuvataiteilijanakin kunnostautuneen, 38-vuotiaan Ilkka Vekan luotsaama Seremonia.

”Yhtye oli alkujaan minun ja Ville Pirisen ajatus. Olemme molemmat Sabbathin ja Led Zeppelinin diggaajia. Meillä oli ajatus edellä mainittujen tyylisestä bändistä, joka olisi samalla kuin Tabula Rasan kaltaisten 1970-luvun suomiprogebändien hardrockimpi versio, jossa kaltaisemme keskivertoa huonommat muusikot soittaisivat taitojensa äärirajoilla”, Vekka kertoo.

”Bändi syntyi, kun tapasin doom-yhtye Garden of Wormissa soittavan Erno Taipaleen, ja hän tuli mukaan rumpaliksi. Alun perin minun piti laulaa, mutta lopulta kokoonpanoon otettiin solistiksi Villen kihlattu Noora Federley. Naisen laulamina tällaisiin teksteihin tulee ylimääräistä potkua. Viimeisimpänä jäsenenä yhtyeeseen liittyi Death Hawksista tuttu Teemu Markkula. Hän oli aluksi mukana vain keikkakokoonpanossa, mutta kesällä pesti vakinaistettiin.”

Juuri ilmestyneen nimettömän esikoislevynsä Seremonia äänitti suoraviivaisella asenteella: kun peruskokoonpano oli hahmottunut, bändi teki rivakkaan tahtiin biisejä ja äänitti ne sitten parissa päivässä Markkulan treenikämppästudiolla. Yhtye on jo alkanut kasata toisen albumin aineistoa.

Debyytin julkaisee Svart Records. Seremonian kokoonpanon huomioon ottaen tulee kuitenkin miettineeksi, että Jussi Lehtisalon Ektro-yhtiönkin luulisi olleen kiinnostunut bändistä. Pirinen ja Vekka ovat sentään molemmat musisoineet Lehtisalon rinnalla Steel Mammothissa, ja Seremonia olisi myös asenteensa ja musiikkinsa puolesta luonteva osa Ektron bändiperhettä. Kävikö yhtye keskusteluja yhteistyöstä myös Lehtisalon kanssa?

”Oli meillä puhetta, mutta Jussi ei olisi raaskinut julkaista levyämme vinyylinä. Me taas halusimme nimenomaan vinyylin, joten päädyimme Svartiin. Firma on tehnyt kaikki aiemmat juttunsa tasokkaasti, joten yhteistyö sopii meille oikein hyvin”, Vekka kertoo.

Nimenomaan Vekan kirjoittamat tekstit ovat tekijä, joka erottaa Seremonian muista pörinäbändeistä. Federleyn selvästi suomeksi laulamat saarnat tarttuvat korvaan kuin Pasi Koskisen rujot raakunnat Ajattarassa konsanaan.

Seremonian yhteydessä tosin tulee Ajattaraa herkemmin miettineeksi, missä määrin yhtye on vakavissaan. Taattuun Black Sabbath -tyyliin möyrivien riffien päälle jokseenkin kirkassilmäisesti lauletut tuomiopäivän lyriikat vihjaavat, ettei orkesteri ole ainakaan puritaanisimmasta päästä doom-kenttää.

Vekka ei ironiapuheista liiemmin perusta.

”Ei minulla riittäisi aika sellaiseen, että tekisin levyä pelkällä hehheh-meiningillä”, Vekka sanoo ja jatkaa:

”Musiikki voi olla humoristista ja vakavaa samaan aikaan. Kuinka tosissaan vaikka Juice Leskinen oli tehdessään Ekumeenisen jenkan? Siinähän on hauska teksti, jossa on kuitenkin vakava idea taustalla. Minusta koko ironiakeskustelu johtuu siitä, että internet-aikana porukka pelkää joutuvansa naurunalaiseksi ja ottaa tarkkaan selvää, mitä muut ajattelevat jostain, ennen kuin sanovat siitä oman mielipiteensä.”

Sikäli yhtye saa syyttää ironiakysymyksistä itseään, että se heitti ensimmäisellä musiikkivideollaan aika tujusti löylyä huumoriväitteille. Fonal-johtaja Sami Sänpäkkilän ohjaama ja Sänpäkkilän sekä Pirisen yhdessä käsikirjoittama Rock’n’rollin maailma on tavallaan karu tarina uskonnollisen perheen tytöstä, joka lankeaa paheen teille ja lopulta kuolemaan. Kertomus esitetään kuitenkin kömpelön osoittelevasti kuin uskonnollisten liikkeiden moralisoivissa sarjakuvissa konsanaan, eikä sille voi olla virnuilematta.

Sami Sänpäkkilä kuittaa asian samaan tapaan kuin Vekkakin: hauskassa teoksessa voi olla vakavahenkinen ydin.

”Toki videossa on paljon mustaa huumoria. Kaikki, mitä videossa näkyy, on juuri sitä mitä yritimme sanoa – humoristisesta ja lapsellisestakin näkökulmasta, tosin”, Sänpäkkilä sanoo ja jatkaa:

”Se, että fundamentalististen uskontojen nimissä on tehty enemmän pahaa kuin satanismin nimissä, on kylläkin mielestäni ironista. Tätä Rock’n’rollin maailma -musiikkivideo ilmentää mustan huumorin ja b-luokan elokuvakielen keinoin.”


Millainen on sitten Seremonian viesti hirtehisen Lucifer-kuvaston alla? Vekka havainnollistaa, että tekstit vakavoituvat kertaheitolla, jos niissä vilisevät demonit mieltää metaforiksi esimerkiksi ihmisen pahoille teoille ja maailmaa uhkaavalle ekokatastrofille.

”Kuten Black Sabbathin teksteissä, Saatana edustaa musiikissamme ihmisen pimeää puolta. Ja kun maailmaa katsoo, pahuus on vallassa ja huonompaan suuntaan ollaan koko ajan menossa. Toisaalta kun lauletaan kuolemasta, se on samalla muistutus ihmisille, että ensin heidän pitäisi elää”, Vekka sanoo.

Saatana on tehnyt viime aikoina pahojaan myös itsensä Black Sabbathin leirissä. Mitä Vekka ajattelee esikuvansa lässähtäneestä reunionista, joka keväällä aiheutti musiikkiblogeihin paljon ikäviä otsikoita?

”Kyllähän se tuntuu pahalta, kun aikuiset ihmiset eivät osaa hoitaa välejään. Itse en ollut menossa Helsinkiin sille reunion-keikalle, mutta harmi niiden puolesta, jotka saivat Sabbathin tilalle epämääräisen Ozzy-show’n”, Vekka sanoo.

”Minä näin Sabbathin Provinssirockissa vuonna 1998. Se oli kiva kokemus, mutta jälkimaku oli vähän sellainen, että onpahan nyt tämäkin nähty.”

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 9/12. Kuuntele Seremonian albumi Spotifyssa. Albumin arvion voi lukea tästä.