Princeltä ei tunnetusti liiemmin haastatteluja heru. No, tässä on the next best thing: maestron bändiliideri ja kosketinsoittaja Morris Hayes avautuu taipaleestaan vanhan kummajaisen kanssa.
Teksti: Markus Karlqvist
Uransa aikana Morris Hayes on soittanut maailman kovimpien starojen bändeissä aina Elton Johnista Alicia Keysiin ja Bonosta Stevie Wonderiin asti. Tänään hän konsertoi Helsingissä osana Princen lavakalustoa. Ensksi hän ehti kuitenkin vaihtamaan muutaman sanan elämästään musiikissa, laitteistostaan – ja tietysti Princestä.
Mistä kaikki alkoi?
Musiikki on ollut osa minua lapsesta asti. Kotona oli piano ja äitini oli pianisti, mutta vasta lukioon mennessä kiinnostukseni heräsi todella. Alussa minulla oli Fender Rhodes ja Moog-syntetisaattori, jotka vanhempani onnistuivat hankkimaan. En ollut kovin hyvä, mutta pääsin bändiin nimeltä Solo. Minulla oli nimittäin soittimia, joita he halusivat. Kävi kuten koriksessa: vaikket ole paras pelaaja, sinun annetaan pelata, koska satut omistamaan sen pallon.
Suurin juttu, mitä tälle Solo-bändille kävi, oli kun Bill Clinton pyrki kuvernööriksi ja pääsimme soittamaan hänen varankeruutilaisuuteensa. Tämä oli urallani selkeä vedenjakaja, koska ensimmäistä kertaa suoriuduin hyvin paineen alla, enkä vain räpeltänyt hommaa läpi. Sain siitä potkua ja tajusin, että voisin päästä musiikilla jonnekin.
Siitä eteenpäin vaihdoin paikkaa ja kokoonpanoja. Keikkailin muun muassa Chicagossa, Memphisissa ja Texasissa. Olin bändissä nimeltä Finger Print, jonka kanssa soitimme paljon funkia. Teimme paljon demoja, mutta emme ikinä saaneet kunnon levytyssopimusta. Siinä taitaakin olla ero, joka erottaa levyttävät bändit baareissa soittavista bändeistä. Olimme soittajina yksi alueen parhaista yhtyeistä, mutta meillä ei ollut tarpeeksi hyviä omia biisejä.
Hommassa kävi sitten niin, että useat huippuartistit tulivat katsomaan keikkojamme, koska lämppäsimme useita heistä ja vedimme paremmin kuin heidän omat bändinsä. He sitten alkoivat poimimaan meitä vähitellen omiin riveihinsä. Yhdessä vaiheessa yksi lähti Kenny Logginsin mukaan, toinen Sheila Eastonin ja minä vuorostani Janet Jacksonin kelkkaan. Itselläni oli niin paljon rakkautta niitä jätkiä kohtaan, että halusin jokaisen menestyvän.
Parhaassa tapauksessa onnistuin imaisemaan kollegan mukaan suurempiin musiikkikuvioihin. Niin meillä kävi bändin laulajan kanssa kun lähdimme Mazaratin suuntaan. Soitimme jo valmiiksi Princen biisejä ja ihailimme häntä kaikki. Hän oli kuin moderni James Brown ja yksinkertaisesti se kovin juttu. Soitimme pari kertaa Mazaratin lämppärinä, ja Revolutionin silloinen basisti Mark Brown pyysi meidät Minnesotaan äänittämään demoa ja lupasi hoitaa meille levytyssopimuksen.
Soitin jotain juttuja Brownin tuottamille artisteille. Prince tuli yksiin harjoituksiin ja tiedusteli, osaako tuo kaveri tosiaan soittaa. Sitä kautta pääsin sitten mukaan Mazaratiin. Kaikki meni vähän hulluksi, kun bändin levy-yhtiö vaihtui ennen julkaisua Paisley Parkista Motowniin, jonka MCA sitten osti. Sen seurauksena Mazaratin kakkoslevyä ei ikinä julkaistu, paitsi Japanissa. Siitäkin sain itse asiassa tietää vasta myöhemmin yhdeltä bändikaverilta.
Sinusta löytyy paljon tietoa netistä erilaisten laitevalmistajien sivuilta. Kasvoit musiikkiin analogisten soittimien parissa, mutta ilmeisesti jossain vaiheessa siirryit digitaalisiin. Vaikuttaisi, että ne kiinnostavat sinua melkoisesti.
Olen ihan paatunut laitenisti ja täysi nörtti, mitä noihin juttuihin tulee. Kaikella on oma taajuutensa ja oikea paikkansa, ja siten niin analoginen kuin digitaalinen puoli ovat lähellä sydäntäni. Suhtaudun niihin työkaluina. Tiedän, että asiaan liittyy kaikenlaista kiistaa puoleen ja toiseen. Itse olen sitä mieltä, että jos haluat kaivaa kuopan, et varmasti halua tehdä sitä lusikalla. Niinpä hankit lapion, ja todella kaivat sen kuopan.
Minulla on paljon laitteita, mutta se johtuu varmaan siitä, että kun muu jengi ostaa rahoillaan Ferrareja ja Lamboja niin minä ostan soittimia. Hankin eri juttuja erilaisiin tarkoituksiin. Tutkin laitteita, jotta saan niistä kaiken hyödyn irti. Esimerkiksi tällä keikalla minulla on Minimoog, Hammond B3 ja muutama digitaalisyntikka.
Siis sinulla on oikeasti sellainen painava Hammond B3 mukana?
Kyllä vain. Itse asiassa minulla taitaa olla maailman ainoat pleksilasiin rakennetut Hammond- ja Leslie-vahvistimet. Ne näyttävät hyvältä ja kuulostavat vielä paremmalta. Noissa vehkeissä on omanlaisensa soundi, jota ei oikein pysty matkimaan digitaalisesti. Princen keikkatuotannoissa on se hyvä puoli, että ne mahdollistavat tuollaisten tuomisen.
Prince on todella tarkka siitä, miltä musiikin pitää kuulostaa ja hänelle kelpaa vain paras. Siksi niitä kannetaan mukana. Lisäksi tarvitaan uutta teknologiaa, että homma saadaan toimimaan tehokkaasti. Aikoinaan minulla saattoi olla keikalla toistakymmentä syntikkaa, mikä toi hommaan omat vaikeutensa.
Nykyään riittää kaksi tehokasta laitetta. Soittaisin mielelläni Rhodesia ja flyygeliä keikoilla, mutta ei siihen ole vain aina mahdollisuuksia. Peruskuulijalle ei kuitenkaan ole niin väliä, millä soittimella soundin saa aikaan, kunhan se vain on tarpeeksi hyvän kuuloinen. Meille muusikoille asia on kuitenkin tärkeä, koska yleisölle haluaa tarjota vain parasta mahdollista.
Tittelisi Princen kiertueella on ”musiikillinen johtaja”. Oletko pitkään ollut tässä asemassa?
Titteli ei pidä paikkaansa ihan perinteisessä merkityksessä. Prince on loppujen lopuksi esityksensä musiikillinen johtaja ja vastuussa sen jokaisesta tasosta. Otan haltuuni tehtävän silloin tällöin, jos hän ei ole itse paikalla ja joku sessio tai harjoitus pitää hoitaa pois alta. Kun Prince on kannella, hän on laivan amiraali. Hän tekee sovitukset, mutta ottaa myös vastaan meidän muiden panoksen, ja on valmis etenemään sen mukaan, jos se on tarpeeksi hyvä.
Olitko mukana New Power Generationin alkuperäisessä kokoonpanossa vai hyppäsitkö mukaan vasta myöhemmin?
Tulin mukaan vähän myöhemmin vuoden 1992 Diamonds & Pearls -kiertueen myötä, mutta soitin kyllä miltei kaikkien alkuperäiskokoonpanon jäsenien kanssa. Princen kanssa soitin ensimmäisen kerran studiossa jo vuonna 1988, kun hän teki musiikkia Graffiti Bridge -elokuvaan.
Pääsitkö nopeasti kakkosmiehen pallille?
En suinkaan, aluksi taisin olla se heikoin lenkki. Kun tulin yhtyeeseen, Levi Seacer oli johtaja Princen poissaollessa. Hän oli aivan uskomaton. Muistan muutamaan otteeseen ajatelleeni noiden jätkien kanssa treenatessani, että minulla ei ole tänne mitään asiaa. Rumpalilla ja basistilla oli molemmilla täydellinen sävelkorva. Kerran basisti keskeytti soiton kuullessaan kahden trumpetistin keskeltä, että toinen soitti yhdessä kohtaa A:n sijaan alennetun A:n. Tajusin olevani pulassa. Se oli hurjaa sakkia. Roikuin siellä kuitenkin sinnikkäästi kaikkien bändimuutostenkin jälkeen ja vähitellen nostin profiilia. Prince arvosti sitä, että tunsin jo valmiiksi suuren osan hänen musiikistaan.
Princen esiintymisessä on kaksi tärkeää painopistettä. Toisaalta on huikea musiikillinen anti ja toisaalta huikea show. Millaista on toimia muusikkona tällaisen spektaakkelin keskellä?
Se onkin hieno juttu, että Prince on sillä tavoin old school, että hän tietää show’n olevan tärkein asia. Esityksen on oltava viihdyttävä. Sitä ihmiset odottavat, kun he maksavat paljon rahaa keikasta. Sitä minä itsekin odotan, kun menen katsomaan keikkaa. Prince haluaa hyvin tietoisesti antaa ihmisille jotain nähtävää ja jotain, mistä puhua jälkeenpäin.
Sen takia haluamme näyttää hyvältä ja kuulostaa hyvältä, samalla kuitenkin kunnioittaen musiikkia. Haluamme jokaisen keikan olevan paras keikka, jonka yleisö on koskaan kokenut. Jos taiteilijana ei toimi tuolla tasolla, niin ei tule pysymään kuvioissa kovin pitkään. Kaiken on oltava huippulaatua.
Vaikkei edes tuntisi Princen musiikkia, keikan jälkeen tulee olemaan vakuuttunut. Sen minäkin koin, kun olin ensimmäisen kerran Princen keikalla vuonna 1982. Näin ne tyypit siellä lavalla ja mietin, että noiden kanssa minä haluan soittaa. Sitten Prince tuli lavalle, ja mietin että juuri tuon jätkän kanssa minä haluan soittaa. Nähdessäni sen keikan tajusin, mitä haluan tehdä elämässäni. Mitä tahansa tietä pääsisinkään pois pikkukylästäni Arkansasista, niin minun piti löytää reitti sen luokse, mitä näin silloin siellä lavalla.
Lisää Prince-juttua Rumbassa 11/11 (ilm. 19.8.)