Valmiiden repliikkien ohella Irina Björklundilla on myös omaa sanottavaa. Näyttelijätär laulaa elokuussa ilmestyneellä Chanson d`Automne -levyllään pelkästään ranskaksi. Tekeekö se Irinasta outolinnun vai katu-uskottavan artistin?
Teksti: Virve Nyyssönen, kuvat: Konstantin Golovchinsky
Irina Björklund on moninkertainen vähemmistön edustaja: sahansoittaja, suomenruotsalainen, maahanmuuttaja ja yksi kansainvälisesti tunnetuimmista näyttelijättäristämme. Jo näistä lähtökohdista tarkastellen Irina on hyvin poikkeuksellinen lajimme edustaja. Hän on myös monilahjakkuus, joka ei halua kahlita luovuuttaan.
”Ulkomailla vietetyt vuodet ovat antaneet mahdollisuuden avartaa itseäni ihmisenä ja artistina joka suuntaan”, Irina itse määrittelee.
Usein Irinan kaltaista näyttelijää, joka haluaa luoda uraa myös musiikin parissa, katsotaan karsaasti – kuin jotain avaruudesta tipahtanutta alienia ikään. Mielestäni tämä on varsin kummallista. Elokuvat ja musiikkihan liittyvät saumattomasti yhteen. Ne täydentävät toinen toisiaan. Esimerkiksi Psykon kuulu suihkukohtaus ei olisi mitään ilman Bernard Herrmannin siihen säveltämää, selkäpiitä karmivaa musiikkia.
Elokuvien maailma inspiroi hyvin merkittävällä tavalla Irinankin musiikkiuran suuntaa. Hän on sanoittanut ja säveltänyt pikkutytöstä asti, mutta vasta 16-vuotiaana nähty ranskalainen taideleffapaukku Delicatesse myötävaikutti siihen, että juuri sahasta tuli se Irinan omin instrumentti.
”Ääni, jollaista en ollut koskaan ennen kuullut, kiehtoi minua valtavasti”, Irina vastaa uteluuni tämän eksoottisen soittimen valintakriteereistä.
Ranskassa lapsuutensa asuneelle ja siellä ylioppilaaksi kirjoittaneelle Irinalle ranska on kaikkein luontevin kieli sanoittamiseen. Uusimmalla levyllään hän laulaa pelkästään ranskaksi. Se onkin erinomaisen onnistunut ratkaisu. Ranskaksi kaikki kuulostaa vaan niin paljon paremmalta. Runollisemmalta. Romanttisemmalta.
Irina löysi oman taiteellisuutensa romanttisessa Pariisissa. 14-vuotiaan haaveet tanssijattaren urasta murenivat kuitenkin vähemmän romanttisesti yhdessä nivelten kanssa. Onneksi muitakin taidelajeja on olemassa. Näytelmäkerhot ja laulutunnit valmistivat Björklundia siihen, että ovet Teatterikorkeakouluun avautuivat jo ensimmäisellä yrittämällä. Sieltä nuoren neitokaisen tie vei suoraan Svenska Teaterniin.
Onko tämä kaikki hyvää tuuria, kohtaloa, vai vaan puhdasta lahjakkuutta?
”Uskon vahvasti siihen, että kirjoitamme oman tulevaisuutemme uskomalla asioihin kovasti ja tekemällä niiden asioiden eteen töitä”, Irina itse toteaa vaatimattomasti.
Lähes pari vuosikymmentä – ja yli 50 kaikenkarvaista elokuvaa myöhemmin – oli vihdoin tullut aika toteuttaa myös omia musiikillisia haaveita. Yksi niistä oli kokonaan ranskankielisen levyn tekeminen. Tämän haaveen materiaksi konkretisoituminen kantaa nimeä Chanson d´Automne.
Monista Suomessa nauhoitetuista levyistä poiketen Chanson d´Automne on kaikkea muuta kuin mollivoittoista melankoliaa. Albumi ei silti ole mikään helposti sulava, vaaleanpunainen hattarahupailu, vaan hyvällä tavalla aikuisen oloinen levy.
Tunnelma on seesteinen kuin Seinen liplattava sielu, harmoninen kuin syksyinen kuutamoilta. Ajattomasti folkkia, bluesia ja maailmanmusiikkia yhdistelevä materiaali soi herkän eteerisesti. Pohjavire on positiivinen, mutta kaipaava, haaveileva.
”Haluan musiikillani jakaa sitä positiivisuutta, jota olen itse elämässäni saanut kohdata, uskoa parempaan huomiseen”, Irina korostaa.
Irinan lauluäänessä kuuluvat esikuvat Edith Piaf ja Mireille Mathieu, mutta tuoreella ja sielukkaalla tavalla tulkittuina. Ja kun taustalla soittelee asiansa varmasti etu- ja takaperin osaava musikanttikööri, ei lopputuloksesta voi kuin nauttia. Kaikki levyn sävellykset Irina on tehnyt jälleen yhdessä amerikkalaisen leffasäveltäjän Peter Foxin kanssa.
”Sahan ääni on parhaimmillaan ihan vaan mausteena, tarkasti valikoiduissa kohdissa”, Irina selventää minulle myöhemmin sahansoiton saloja.
”Sen pitää kuulostaa kaihoisalta viululta, tai lähes oopperalaulajan ääneltä.”
Ja siltähän se toki kuulostaakin. Levy on kaikkinensa hyvin Irinan näköinen, teeskentelemätön ja aito. Ei mitään muovista mainstreamia, ei pinnallista laskelmallisuutta. Syksy, tuo vuodenajoista kaikkein ihanin, on siis saanut arvoisensa soundtrackin.
