Vuonna 1997 Max Cavaleran saappaat täyttänyt solisti Derrick Green kertoo haastattelun toisessa osassa, miltä hänestä tuntuu, kun yhtyeen ympärillä velloo jatkuvasti huhuja Roots-aikakauden Sepulturan henkiin herättämisestä.
Teksti: Kimmo K. Koskinen, kuva: Nuclear Blast
Sepultura on tehnyt varsin mielenkiintoisia albumeita viime vuosina. Miten bändi alkoi siirtyä hardcore-thrash-jyskeestä tähän musiikillisesti kunnianhimoisempaan suuntaan?
Luulen että tuo kehitys on tullut iän mukana ja kiertämisen ansiosta. Matkustamisen ja muiden taiteilijoiden tapaamisen merkitys on vaikuttanut paljon. Tuo on luullakseni ihan luonnollista evoluutiota, halua mennä syvemmälle ja kokeilla uusia asioita. Emme halua toistaa itseämme vaan etsimme koko ajan jotakin uutta.
Sepultura on äitynyt peräti taiteelliseksikin, edellislevy A-Lex esimerkiksi pohjasi Anthony Burgessin Kellopeli appelsiini –klassikkokirjaan. Tästä huolimatta bändin otteissa on aina ollut sille ominaista metallista jytyä. Onko taiteellisen ja jyräävän ilmaisun yhdistelmä vaikea hallita sujuvasti?
Epäilemättä, hehheh. täytyy todella haluta ja pysyä vahvana. Pitää olla henkisesti kunnossa, se helpottaa paljon. Itse luen paljon, samoin Andreas. Haluamme olla selvillä siitä mitä ympärillämme tapahtuu. Fokus pitää olla hallussa eikä ajatuksia saa päästää sumentumaan sillä paskalla mitä kohti heitellään, huumeilla tai jollakin musateollisuus-touhuilla. Olemme nyt vanhempia ja meillä on perheitä. Näkökulmat ovat muuttuneet nuoruudesta, mutta olemme samaan aikaan yhä ihan pentuja, hehheh! Pitää olla itselleen rehellinen ja avoin oppimaan aina uutta. Mitä enemmän elämänkokemusta karttuu, sitä vahvemmin tuntuu, että ei lopulta tiedä mistään yhtään mitään
Kairos on Sepulturan 12. albumi ja kuudes jolla Green on mukana. Miten yhtye on muuttunut ennen Greenin aikaa ja hänen ollessaan bändissä?
Olemme ainakin oppineet käsittelemään monenlaista draamaa, joka juontuu ihmisten lähtemisestä ja tuuraajista. Olemme palanneet menestyksekkäästi mahdottomilta tuntuneista tilanteista. Olen nähnyt tämän kasvun. Kun Max lähti, en ollut bändissä mutta näin sen vaikutukset. Kun Igor lopetti, bändi pystyi käsittelemään sen paljon paremmin. Se ei ollut niin katastrofaalista, että kaiken olisi pitänyt loppua. Kaiken tapahtuneen ansiosta olemme kasvaneet todella läheisiksi. Ja kaiken kaikkiaan, kuunnellessani valmiita albumeita, olen edelleen ihan fiiliksissä niistä..
Millainen Seputuran kehitys sinun aikanasi on ollut?
Olemme ainakin nyt tiukempia kuin koskaan aiemmin. Nyt takanamme on erinomainen lafka Nuclear Blast, ja olemme hyvässä jamassa monelta kantilta ajateltuna: bisnespuoli on kunnossa, live-osasto laajoine setteineen, valoineen ja soundeineen… Tämä on hienoa aikaa, monella tavalla parempaa kuin koskaan aiemmin.
Itse kuulen yhtyeen kehittyneen jatkuvasti erityisesti edellisten neljän albumin aikana.
Joo, se oli koko ajatus silloin kuin liityin bändiin. Halusin saada kehitystä aikaan ja todella tuntea sen. Uskomattomia juttuja on tapahtunut ja ne ovat olleet kovan työn ansiota.
Omiin korviini pari ensimmäistä Green-albumia kuulostavat vähän liiankin paljon itsensä todistelulta. Oletko lainkaan samaa mieltä?
Enpä tiedä… Olen aika kunnianhimoinen kaveri, ja pyrin aina parhaaseen suoritukseen tekemisissäni, erityisesti musiikissa. Pyrin aina ylittämään itseni, jotta puolivillaisesti tehdyt jutut eivät jää harmittamaan.
Kolme-neljä edellistä albumianne ovat olleet kukin edeltäjäänsä positiivisempia yllätyksiä. Vapauttiko Roorbackia edeltäneen cover-levy Revolusongsin tekeminen yhtyeen taiteellisesti?
Voi tosiaan olla! Itsehän osaan karjumisen lisäksi myös laulaa ja Andreas on uskomaton kitaristi, joka soittaa myös klasssista kitaraa. Rumpalimme Jean on rumpuopettaja, ja olemme kasvaneet itsevarmoiksi laaja-alaisemman ilmaisun suhteen. Olemme työskennelleet leffasoundtrackeilla erilaisten tunnelmien parissa. Emme ainakaan arastele esitellä myös taiteellista puoltamme. Tuo albumi oli ehdottomasti silmienavaaja sekä meille että yelsiölle siitä, miten voimme ottaa haltuun erilaisia tyylejä toimivasti.
Erityisesti viime vuosina Sepultura ei ole saanut sitä arvostusta osakseen, mikä sille oivallisten levyjenkin perusteella kuuluisi.
Ehdottomasti näin on. Uskon että tässä on eräänlainen tulppa, ihmiset keskittyvät menneisiin asioihin eivätkä kiinnostu siitä mitä teemme nyt. Tällöin paljon merkityksellisiä asioita jää huomaamatta, kuten vaikka että olimme ensimmäinen Kuubassa soittanut metallibändi koko maan historiassa. Tai että soitimme Filippiineillä tai kiersimme Intiassa. Olemme itse asiassa dokumentoineet näitä matkoja aika tiiviisti ja aiomme tehdä niistä elokuvan. Toivottavasti ihmiset erityisesti jenkeissä pääsevät eroon luutuneista käsityksistään ja menneisyyteen keskittymisestä. Maailmaa on muuallakin kuin Yhdysvalloissa, mutta täällä noteerataan vain se mitä kotimaassa tapahtuu.
Sepulturaa on sekä Max Cavaleran että Igor Cavaleran lopettamisen jälkeen nimitelty cover-bändiksi. Tämä stigma on jäänyt yhtyeeseen.
Joo, se on ihan hullua. Andreas ja Paolo ovat olleet ihan samanarvoisia Sepulturan jäseniä jo alkuaikoina. Kun minä liityin, jengi jauhoi samaa paskaa, vaikka Igor oli vielä bändissä. Tuo porukka ei ymmärrä, että yhtye ei ole koskaan ollut yhden miehen kuvio vaan ihmisryhmän keskinäisen energian ilmentymä. Andreas on soolokitaristi ja itse asiassa hänen soittonsa on suurin syy siihen, miksi itse innostuin bändistä fanin ominaisuudessa. Hänen liittymisensä yhtyeeseen oli oleellinen muutos jonka ansiosta bändistä tuli metallimaailmassa niin merkityksellinen kuin se on. Jos kuuntelet Bestial Devastationia, siellä ei ole lähimainkaan samanlaista kitaratyöskentelyä. Ainahan ihmisillä on omat mielipiteensä, mutta ainakin itse tiedämme totuuden ja sen mitä teemme. Emme me ole pysähtyneet.
Netissä cavaleraton Sepultura saa todella paljon paskaa niskaansa. Osaltaan tähän liittyen viime vuosina on huhuttu – ei vähiten Max Cavaleran leiristä – jonkinlaisesta reunionista. Tovi sitten Sepultura julkaisi videotiedotteen, jolla Kisser selväsanaisesti tyrmää reunionin lopullisesti pelkkänä huhuna jota ei kannata uskoa: bändi jatkaa samalla miehistöllä. Anthrax esimerkiksi munasi miltei tyystin koko uransa vastaavassa tilanteessa, kun silloinen laulaja sai väistyä kulta-aikojen solistin tieltä reunion-kiertueelle. Yhtäkkiä yhtye olikin kokonaan ilman laulajaa.
Just. Siinä se koko pointti onkin. Bändin ulkopuoliset ihmiset ovat yrittäneet viritellä tuota reunionia. Siinähän olisi monelle isot rahat tiedossa. Juuri nämä ihmiset aloittavat huhuja. Tuohan on trendi, joka tapahtuu a) koska soittajat ovat tyhjätaskuja tai b) koska bändin ympärillä oleva jengi on rahatonta. ”Vetäkää jätkät taas yhdessä ja porukkaa tulee keikoille!” Mutta tuollaisen reunionin jälkeen ei ole mitään jäljellä vaan se on tavallisesti kaiken loppu. Miksi me haluaisimme sellaista? Kuten sanoit, siinä ampuu itseään nilkkaan kun jengi huomaa että tuohan onkin ihan paskaa, hehheh. Jos alkaa kuunnella muiden juttuja, menee ihan sekaisin, koska ne muut eivät edes tiedä mistä puhuvat. Useimmat reunionit ovat huonoja; ei sitä 1980–90-lukujen alkuperäistä henkeä voi saavuttaa. Ihmiset kuvittelevat palaavansa reunionien parissa kaksikymppisiksi, mutta ei se toimi niin. Usein nämä reunionit ovat alkuperäistä huonompia. Bändi ei viihdy keskenään ja kaikki taika touhusta on kadonnut, se viba on poissa. Siitä tulee nukketeatteriesitys, ja sellainen on viimeisintä mitä haluamme tehdä.”
Ja yleensähän reunionit toimivat tarkalleen ottaen yhtyeille, jotka ylipäätään ovat lopettaneet toimintansa jossakin vaiheessa.
Hehhehhe, juuri näin. Ja jos haluat nähdä reunionin, voit mennä tsekkaamaan Igoria ja Maxia. Se on reunion. Se on ihan siistiä ja olen iloinen heidän puolestaan: he ovat veljeksiä ja vihdoin saaneet taas yhteyden toisiinsa.
Kimmo Koskinen kirjoitti samasta haastatteluaineistosta artikkelin myös Infernoon 6/11. Rumba ja Inferno ovat molemmat Pop Media Oy:n julkaisuja.