Speedtrap julistaa perinteisen speed metalin ja NWOBHM:n ilosanomaa. Bändi järkeilee, että jonkun on soitettava hyvääkin musiikkia, kun modernista metallista on tullut niin kamalaa soopaa. Lue Rumban 9/13 Nousussa-haastattelu tästä.
Teksti: Saku Schildt, kuva: Svart Records
Avenged Sevenfoldin Hail to the King saattaa hyvin olla vuoden 2013 suurin metallijulkaisu. Sellaista on heavy metal 2010-luvulla – eikä tämä miellytä esimerkiksi Speedtrapin kitaristia Ville Valavuota.
”Onhan se nyt ihan paska bändi. Samoin joku Trivium. On aika surullista, mihin suuntaan valtavirtametalli on mennyt”, hän sanoo.
”2000-luvun alussa metalliin tuli joitain uusia juttua, joita minusta ei olisi tarvittu yhtään. Vähän huolettaa, mitä sitten tapahtuu, kun Judas Priest, Iron Maiden, Motörhead ja sellaiset lopettavat. Mitä tulee tilalle?”
Tässä vaiheessa lienee hyvä huomauttaa, ettei Valavuo ole 1980-luvulla nuoruuttaan elänyt kaljuuntuva heavyveteraani vaan 25-vuotias muusikko, jonka bändi julkaisi juuri ensimmäisen levynsä.
Heavy metal on erikoinen ilmiö. Alun perin se oli konservatiivisia vanhempia järkyttämään räätälöity kapinaliike, mutta nykyään nuoren polven metallipäät vannovat vanhempiensa suosikkibändien nimeen.
Menneisyyteen katsominen kannattaa. Acceptia ja Judas Priestiä arvostava Battle Beast on nykyään kuumaa kamaa Euroopassa asti. Tämän numeron toisessa artikkelissa haastateltava thrash-bändi Lost Society pääsi heti ensilevynsä myötä Tuskan päälavalle. Joukon jatkoksi ilmaantuu nyt Speedtrap, jonka adrenaliinipiikin tavoin vaikuttava heavy rock on kuin suoraan 1980-luvun alkuvuosilta.
Kuten kukaan artisti, Ville Valavuokaan ei haluaisi tulla lokeroiduksi osaksi trendiä. Mutta hän on tottunut moisiin puheisiin.
”Meidät on ekoista keikoista asti yritetty niputtaa osaksi kaikenlaista. Silloin oli esimerkiksi Cast Iron -niminen suomalainen bändi, joka soitti Running Wildin kaltaista kamaa. Viime aikoina on sitten ollut vertailua vaikka Rangeriin ja Lost Societyyn”, Valavuo luettelee.
”En nyt kuitenkaan tiedä, onko tässä mitään kummempaa trendiä. Ilmeisesti useampi soittaja on vain kyllästynyt moderniin metalliin, ja kun nykypäivän yhtyeistä kaivaudutaan syvemmälle, 1980-luvun kovat bändit tulevat nopeasti vastaan.”
Speedtrap on erityisen ilahduttava tapaus, koska orkesteri muistuttaa yleisöä rikollisen vähälle huomiolle jääneistä raskaan rockin taitajista.
Yhtye ammentaa vahvasti speed metalista ja alkuaikojen NWOBHM-bändien tuotannosta. Mutta Iron Maidenin kaltaisten hienostuneiden taitureiden sijaan Speedtrap on velkaa Diamond Headin tapaisille rosoisemmille yhtyeille.
Brittiläinen Diamond Head on useimmille tuttu lähinnä Metallican Am I Evil? -coverin kautta – sen avulla Valavuokin tutustui yhtyeeseen. Muista alan bändeistä Valavuo painottaa erityisesti kaksi levyä vuosina 1986–87 julkaisseen Blood Moneyn vaikutusta.
”Niillä oli vauhtia kuin hardcoressa, mutta riffit ja laulu olivat heavyä. Samoja juttuja on meidänkin musassamme”, Valavuo sanoo.
”Jos minä saisin päättää, olisi ihan muista 1980-luvun bändeistä tullut isoja kuin Metallicasta tai Anthraxista. Itse olisin nostanut sieltä esille vaikka Savage Gracen ja Omenin. Mutta ehkä niilläkin olisi käynyt samoin kuin Metallicalle, jonka taso on laskenut ensilevystä asti.”
Valavuo on valikoiva musiikkimaussaan, mutta Speedtrap on otettu hyvin vastaan vieraskentilläkin. Yhtye esimerkiksi kiersi alkuvuodesta Rotten Soundin lämmittelijänä, ja Valavuon mukaan grindcore-yleisö otti heidät omakseen. Vuonna 2010 bändi esiintyi äärimetalliin erikoistuneessa Hammer Open Airissa, ja sielläkin keikka sujui hyvin. Valavuo ei silti muistele reissua pelkästään lämmöllä.
”Jäi paska maku suuhun, kun siellä oli Goatmoonin kaltaisia äärioikeistolaisia bändejä ja kojuja, joissa myytiin kaikenlaista hakaristikamaa. En ole menossa festarille uudestaan”, hän sanoo.
Speedtrapin musiikki on kiihkeätempoista, vimmaista ja kuin räätälöityä kaljankittaamisen taustamusiikiksi. Hälläväliä-rockretkuetta toivovat joutuvat kuitenkin pettymään, sillä Speedtrap on lavan ulkopuolella melko rauhallinen tapaus.
”On ollut joitain varoittavia tapauksia keikkakaverina”, Valavuo naurahtaa.
Kitaristi mainitsee esimerkkinä Eyehategodin, jota hänen toinen yhtyeensä Death Toll 80k lämmitteli viime kesänä Belgiassa.
”Olihan ne aika kärähtäneitä äijiä. Yhdellä oli silmä mustana, toinen oli sammunut ja kaikki tämä ennen keikkaa. Sellaiseen verrattuna Speedtrap ottaa aika iisisti. Kukaan meistä ei ole kussut keikkaa kännin vuoksi.”
Liekö sattumaa, mutta pian haastattelun jälkeen Eyehategodin rumpalin Joey LaCazen uutisoitiin menehtyneen. Hän oli 42-vuotias.
Musiikkinsa suhteen Valavuo kertoo yhtyeensä olevan ”200-prosenttisen tosissaan”. Kunnianhimo näkyy ja kuuluu. Yhtye esimerkiksi tuotti vakuuttavan Powerdose-albuminsa itse, ja levy taltioitiin vanhan tavan mukaisesti analogilaitteilla. Ratkaisu vaatii soittajilta paljon, kun nykyaikaista studiohinkkausta voi tehdä normaalia vähemmän.
Jopa laulaja Jori Sara-ahon sanoitukset ovat muuta kuin sellaista heavykliseiden läpiluentaa, mitä Powerdosen takakannessa komeileva ”Not for wimps” -slogan antaa odottaa. Joillakin biiseillä on jopa poliittisia ulottuvuuksia.
”Esimerkiksi Battle Cryn voi tulkita kommentiksi viime eduskuntavaaleista ja perussuomalaisten voitosta”, Valavuo sanoo.
”Siinä kerrotaan jonkun hahmon idolisoimisesta ja siitä, miten kansaa voi kusettaa pistämällä kunnon show pystyyn. Niinhän perussuomalaisten tapauksessa kävi. Nyt meillä on eduskunta täynnä jotain teuvohakkaraisia ja se on jengin oma vika, kun ovat äänestäneet niitä.”
Mutta hei: ”Not for wimps”. Noin reteä iskulause kaipaa selventämistä. Mistä se juontuu?
”Meillä oli takakannessa tyhjä paikka, ja kun kansien painodeadline alkoi tulla vastaan, jotain siihen piti pistää”, Valavuo kertoo.
”Joku oli aikaisemmin tokaissut Not for Wimps -lausahduksen, ja se oli alkanut elää omaa elämäänsä. Se on myös hyvä tribuutti Ezy Meat -bändille, joka julkaisi vuonna 1984 samannimisen levyn.”
Haastattelu on julkaistu Rumbassa 9/13.