Flow Festival 2011 -blogi, osa 1 – ”lämmittelypäivä” tarjosi tanssihuumaa ja americana-haikailua

On taas se aika vuodesta. Flow Festival on käynnissä, ja kolmen päivän aikana Helsingin Suvilahteen virtaa liki 50 tuhatta hyvän musiikin ystävää. Entistä suuremman festivaalialueen myötä tungos ei ainakaan perjantaina häirinnyt, ja happea riitti vielä suurimman yleisön keränneen Röyksoppinkin aikana.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuvat: Nelly Tatti

Alkuillasta fiilistä viritteli hyvässä livekunnossa oleva Asa Masa, joka esiintyi päälavalla rennosti vielä muotoaan hakeneelle yleisömassalle. Ahkerasti keikkailevan räppärin kappaleet ovat kuin varkain ehättäneet kaikkien huulille ja esityksissä on PMMP:n kaltaista yleisöjuhlan makua – vaikka itse esiintyminen onkin hillitympää.

Tämän vuoden uudella alueella, Nokia Blue Tentissä, kanadalainen Destroyer sen sijaan veti jo tuvan täyteen hetkeä myöhemmin. Ehdin nähdä Dan Bejarin johtaman indieseptetin esityksestä vain viimeiset nuotit, mutta ainakin yleisö tuntui nauttivan.

Päälavalla yhdysvaltalainen Midlake esiintyi vahvasti auringonlaskussa kylpeneelle Suvilahdelle. Texasissa vuosituhannen vaihteessa perustettu yhtye soittaa kaunista ja monikerroksista amerikkalaista rockia, joka tuo soinnillaan mieleen Fleetwood Macin ja Neil Youngin kaltaiset artistit.

Ryhmän esiintymisessä oli kauniista laulustemmoista ja klassista rockia kanavoivista kitarariffeistä kumpuavaa melankoliaa, joka lämmitti sydäntä vielä sen jälkeen, kun auringonsäteet olivat jo karanneet Suvilahden Kaasukellon taakse. Kitsaasti annostellut kitarasoolot olivat tervetullut throwback sinne 70-luvun maisemiin, joista yhtyeen estetiikka suurelta osin koostuu, ja syksyn ja talven sävyissä liikehtineet taustakuvat täydensivät kokemuksen.

Yhtye on lopulta paljon kauempana Fleet Foxesista, kuin esiintyjien karvaisen ulkoasun perusteella voisi kuvitella.

Nightsatanin lasermetalli ei tuntunut pääsevän oikeuksiinsa päälavan viereiselle anniskelualueelle pystytetyllä Open Source Stagella. Alueen asettelu on haastava, kun pitkästä ja kapeasta tilasta valtaosan vievät baaritiski jonoineen, sekä sohva- ja nojatuoliryhmät. Baarimainen järjestys kutsuu istumaan iltaa, ei nytkymään turkulaisen synahevin tahtiin.

Warpaintin oletettu hienous ei Nokia Blue Tentissä aivan auennut. Osasyynä lienee se, etten ole yhtyettä levyltä kuunnellut. Silti yleisöstä käsin olisi toivonut enemmän oikeita kappaleita. Nyt soundit ja tyyli olivat päällisin puolin sisäistetyt, ja indie-tyttörock-maneerit kunnossa, mutta musiikki ei puhutellut.

Illan kokonaisvaltaisimmasta esityksestä vastasi Hercules & Love Affair, joka tamppasi Black Tentin yleisön silmittömään tanssihurmokseen. Tupaten täynnä ollut teltta aaltoili Andy Butlerin johtaman DJ-kollektiivin tahdissa, ja ilta tuntui löytävän paljon kaivattuja lisävaihteita. Sitä täydensi hienosti samaan aikaan Open Source Stagella esiintynyt Eevil Stöö, jota ehdin vahdata vartin verran.

On sääli, ettei illan pääesiintyjäksi kaavailtu Röyksopp onnistunut lunastamaan pohjalle asetettuja odotuksia. Svein Bergen ja Torbjørn Brundtlandin muodostama norjalaisduo esiintyi valtavalle yleisömäärälle hurjan epätasaisesti: Melody AM -debyytin olennaiset kappaleet soivat avarassa tilassa paikoin hienosti, mutta aivan liikaa aikaa käytettiin vaisuihin tunnelmapaloihin. Ne söivät edeltäjien keräämää momentumia ja turruttivat.

Yleisvaikutelma oli sama, kuin vuosi sitten Chemical Brothersin ja Cariboun kanssa. Festivaalin suurin lava ei palvele tanssiväkeä intiimimpien telttojen lailla, jolloin kokemus jää ulkokohtaiseksi havainnoinniksi. Ja se on tanssimusiikin kohdalla aikamoinen kuolonisku.

Illan päättänyt Ariel Pink’s Haunted Graffiti tarjoili kattavan annoksen retroa rock-psykedeliaa, jonka kaoottinen kauneus piti ihmismassat liikkeessä, vaikka pientä väsymistä olikin jo ilmassa. Round and Roundin yhteislauluihin oli hyvä päättää perjantai, joka tuntui sittenkin vielä vähän lämmittelyltä.

Ehkä siksi alueella (joka hakee tunnelmassaan ja kauneudessaan vertaistaan!) viihtyikin paremmin kuin koskaan. Paineet juosta paikasta toiseen olivat tiessään, jolloin ei oikeastaan haitannut hitaasti vaellella alueella ympäriinsä ja tarkkailla yleistä menoa. Ja tutustua hämärään VIP-puoleen, jossa WC:t eivät ole käytössä ja olut maksaa seitsemän euroa (ilman panttia). Tulihan tärkeä olo.