Flow
8-10. elokuuta
Helsinki, Suvilahti
PE
Saimaa on loistava livebändi ja toki loistava levyilläkin, joten olisi ansainnut paremman esiintymisajan. Perjantain päälavan avausslotti on vaikea, sillä musiikissa on sen verran progehkoja sävyjä. Etenkin kun valtaosa yleisöstä on pahimmissa skenaarioissa tullut festareille suoraan töistä, niin sitäkin työläämpää on saada porukka iskuun. Kahdesta uusimmasta levystään setin kasannut ja huippumuusikoista koostuva bändi onnistui kuitenkin saamaan yleisön pauloihinsa.
Omimmillaan bändi olisi silti vähän myöhemmin illalla tai kenties jo valmiiksi marmoroituneen yleisön edessä sunnuntai-iltapäivästä.
Saimaa esitti keikan päätteeksi Sibeliuksen skrivaaman Finlandia-bängerin. Onneksi kappale ei ole Suomen kansallislaulu, sillä silloin Finlandian tilalla olisi kuultu Maamme, josta olisi vaikeampi leipoa coveria. Tulin myös miettineeksi, mitä mieltä Sibelius olisi tekoälyn käytöstä musiikissa.
Saimaa kun on nimensä mukaisesti orgaanista ja maanläheistä musiikkia, niin Melon keikalla syöksytään suoraan metrotunneleihin ja klubeihin, joissa ei ole kanta-asiakasetuja. Keski-ikäistynyt Saimaa-yleisö vaihtui samalla heidän lapsiinsa. Suomen monipuolisimpiin artisteihin lukeutuva Melo on julkaissut urallaan jo niin monta levyä, että keikan aikana kuultujen bängerien määrä tuntui loputtomalta.
Melon imagoon kuuluva mystisyys ja “nonchalant” olemus näkyi erityisesti keikan alkupuolella räppärin luottaessa liikaa nykypäivän liveräpille tyypillisesti taustanauhaan. Erityisesti Melon nykytuotannossa on olennaista äänenpainotusten hyödyntäminen, joten vahvuuksien jättäminen yleisön huudettavaksi vie tehoa.
Freesiyttä settiin toisi myös se, mikäli biisejä tulisi ilman suurempia katkelmia, sillä pääosa artistin tuotannosta on sen verran energistä. Alun pieni löysyys onneksi häipyi, ja hyvästä livekunnosta tunnettu Melo sai yleisön haltuunsa. Erityisesti tässä auttoivat M<elo-levyn elektrobiisit, mutta parhaimmillaan keikka oli Crunch Time– ja E-kappaleiden kaltaisten räppibiisien kohdalla.
Melon edustaessa nykypäivän pulssilla olevaa soundia, jenkkilegendojen Mos Defin ja Talib Kwelin muodostama Black Star toi aidon räpin takaisin Flow’hun. Harmillisesti samalla tulivat myös kuppaisimmat soundit, joita on livekeikalla todistettu aikoihin. Taustabiitit särisivät etenkin vokaalisamplejen kohdalla karmivasti, ja räpeistä ei saanut juuri mitään selvää. Ja tämä todistettuna rock-poliisien ja parin sivarin joukosta miksauskopin vierestä.
Hyvässä kunnossa olleet räppärit saivat kuitenkin luotua iloa sekä hyvän tunnelman, mutta kokonaisuutena keikka jäi ok-tasolle. Siitä esiintyjät voivat syyttää ainoastaan itseään. Samalla juolahti mieleen, miksi Flow’ssa on niin vähän nykyräpin yhdysvaltalaisia edustajia.
LA
Sanotaan heti aluksi, että Olga oli täysin väärällä lavalla, sillä hänellä on kaikki tulevan supertähden ainekset ja hän kuuluisi jo nyt päälavalle järjestämään bileitä – esimerkiksi Veronica Maggion tilalle. Olgalta löytyy karismaa, ääntä ja tietysti hyviä biisejä. Läpimurtosingle Uus bitch heitettiin kylmästi keikan alkupuolella, ja meno ei hyytynyt hetkeksikään. Viikonlopun paras kotimaisen artistin keikka.
Myös Ege Zulu osaa taikoa bileitä. Räppäri on ansaitusti ja vähitellen siirtynyt Black tentistä päälavan vetonaulaksi, ja yleisö söi räppärin kädestä. Artistin toiminta oli viimeisen päälle hiottua visuaalisen antinsa ja musiikillisten jippojensa puolesta, tanssia unohtamatta.
Kahden tykittelykeikan jälkeen oli raakaa touhua siirtyä kuuntelemaan Ruusujen pääosin julkaisemattomasta materiaalista koostunutta, kesän ainoaa keikkaa. Trioksi kutistunut yhtye luotti tällä kertaa enemmän dj-touhuun. Kuullun perusteella sopii odottaa mielenkiintoisia julkaisuja.
Viikonlopun parhaasta keikasta vastasivat Yung Lean ja Bladee yhteisshow’llaan. Ruotsin lahjat maailmalle toivat cloudrappinsa Suomeen – tai näin yksiselitteisesti ei heidän kohdallaan voi sanoa. Molemmat artistit tunnetaan monipuolisuudestaan, ja illan aikana sekoittui monia eri genrejä aina rockista trapin kautta goottitunnelmiin.
Kaksikko on luonut maineensa Sad Boys– ja Drain Gang -seteillään. Helsingissä he jakoivat esityksensä neljään osaan: kahteen yhteiseen ja kahteen soolovetoon. Bladee sai kunnian esiintyä ensin yksin, saaden yleisön hurmokseen.
Vaikka Bladee nauttii kulttimainetta, Yung Lean on silti selkeästi isompi stara. Nuori nojaaja panosti setissään erityisesti uuden levynsä materiaaliin. Levy esittelee artistista jälleen uusia puolia, ollen puhtaasti lauluvetoinen ja ammentaen vahvasti brittirockista. Vaikkei mies olekaan varsinainen kultakurkku tai edes pronssinen, se korvataan estetiikan tajulla ja tunteella.
Rankkoja elämänvaiheita läpikäynyt ruotsalainen starttasi settinsä iloisesti rullaavalla Forever Yungilla ja päätti sen kuin draamankaarta kunnioittaen takavuosien Miami Ultras -hittiin. Huume- ja lääkekoukussa kirjoitettu kappale on raa’an rehellinen tunteiden kuvaus ja samalla osasyy sille, miksi artistilla on niin laaja ja vannoutunut yleisö.
Yleisö sai duolta juuri sen, mitä halusi – täyden hurmoksen. ”Paras yleisö Suomessa pitkiin aikoihin”, Yung Lean kehaisi, eikä varmasti valehdellut pelkästä kohteliaisuudesta.
SU
Sunnuntain kisaväsymykseen DJ Ibusalin premium-tason suomirap ja hyvän mielen välispiikit olivat passeli avaus. Gasellit-räppäristä on tullut aina vain karismaattisempi sooloesiintyjä, ja on mielenkiintoista seurata, mitä hän keksii yhtyeen kahden vuoden tauon aikana.
Flow’n hienoimpiin puoliin lukeutuu se, ettei sieltä livemusiikki lopu hetkeksikään, ja aina voi yllättyä. Niin kävi 360-lavalla, jossa esiintyi 89-vuotias brassilegenda Hermeto Pascoal yhtyeineen. Satoja kappaleita säveltäneen Pascoalin esitys oli viikonlopun iloisin.
Brasilialaisrytmejä jazziin yhdistäneellä keikalla kuultiin timanttista livesoittoa, jonka aikana muistettiin viihdyttää yleisöä esimerkiksi koirien vinkuleluja soittamalla. Miles Davisin kanssa soittaneen Pascoalin asemasta kertoo sekin, että hänen eteensä asennettiin kesken keikan päivävarjo, sillä huonokuntoisen miehen silmiin paistoi aurinko. Ja vaikka keikka olisi ollut sukellusveneen pimiössä, brassitaiturit olisivat tuoneet sinnekin valoa.
Kukaan ei silti tullut sunnuntaina katsomaan mitään vinkuleluja, vaan osallistumaan Brat Summerin viimeisiin nopeisiin. Glastonburyn keikallaan räikeän vihreän Brat-lakanansa symbolisena viestinä polttanut Charli xcx esitti Brat-kiertueensa Euroopan osuuden viimeisen keikan Suomessa.
Flow’ssa ei ole aikoihin nähty niin täyteen pakkautunutta päälavaa jo puolta tuntia ennen keikkaa, ja Charlin myöhästyttyä vajaat 30 minuuttia (esittäen silti täysmittaisen keikan) odotus venähti lähes tunnin mittaiseksi. Levottomuus toki ruokkii odotusta, ja kuin sitä korostaakseen ämyreistä raikasi Justicen Stress-kappale hetkeä ennen h-hetkeä.
Brat-ilmiö on yksi viime vuosien puhutuimmista pop-tapauksista, joten sen perkaamiseen ei käytetä enempää aikaa. Sanotaan vain, että yleisö sai mitä halusi. Flow’n päälava ei ollut englantilaiselle lainkaan liian iso, vaan täysin yksin esiintynyt tähti otti sen leikiten haltuun.
Keikka tuntui näillä kilometreillä hieman rutiinivedolta, mutta Charlin rutiini on kovemmalla tasolla kuin useimmilla. Pelisilmä oli myös hallussa, kun Charli pyysi ystävänsä Alman tanssimaan Apple-kappaleen tahtiin videolla.
Tuomas Aflecht