Jättäisit flyygelisi kotiin, Rufus! – Rufus Wainwright Kulttuuritalolla

Rufus Wainwrightin kappaleet eivät kanna ilman taustaorkesteria, jota hänellä ei tälläkään kertaa Helsingissä ollut mukana.

Teksti: Oskari Onninen
Kuva: Kevin Westenberg

Rufus Wainwright
25.5.2010
Kulttuuritalo, Helsinki

Ei käy Rufus Wainwrightia syyttäminen siitä, etteikö hän uskoisi uuteen levyynsä. Wainwright aloitti kolmannen Suomen-keikkansa Helsingin Kulttuuritalolla soittamalla All Days Are Nights: Songs for Lulu –albuminsa kokonaan. Vaikka levy ei ole lähellekään ”universumin tylsin”, ei Wainwright vakuuttanut kuin hetkittäin.

Rufus saapui täysin pimennettyyn saliin hämmentävässä pitkälaahuksisessa ja kimaltavassa iltapuvussa, istuutui flyygelinsä eteen ja soitti. Yleisöä oli kielletty aplodeeraamasta ennen kuin hän oli poistunut lavalta keikan ensimmäisen puoliskon jälkeen.

Konsertin alkupuoli kertoi siitä, että Rufus haluaisi tällä hetkellä olla pianosäveltäjä ja aikansa Schubert mieluummin kuin pop-tähti. Läpisoitettu uutuuslevy olikin sen tasoinen taidepläjäys, että Finlandiatalo olisi ollut sille sopivampi paikka.

Wainwrightin keikan ensimmäinen osuus alkoi toimia vasta silloin, kun sen otti pianokonserttina eikä pop-keikkana. Kappaleet välttelivät pop-muotoa ja keskittyivät esittelemään Wainwrightia pianovirtuoosina, tulkitsijana ja klassisen musiikin tuntijana. Monet biiseistä olisivat hyvin voineet olla satoja vuosia vanhoja.

Sisältö oli kaikesta huolimatta sen verran tasapaksua, että levyn riehakkaimman kappaleen Give Me What I Want and Give It to Me Now’n kaltaisia biisejä olisi suonut kuulevansa enemmänkin. Varsinaista show’ta ei saatu missään vaiheessa aikaan.

Taustalla pyörinyt ja erikseen esitelty videoteos meni komiikaksi. Se sisälsi vain eri kokoisia silmiä avautumassa ja sulkeutumassa, eikä sitä olisi voinut uskoa erillisen taiteiljan tekemäksi, ellei näin oltaisi mainittu ennen keikkaa.

Sama teatteri jatkui, kun Rufus joi muutaman biisin välein vettä korostuneen hienostuneesti.

Kaikki huipentui ennakkoon mainittuun ja esitykseen kuuluneeseen poistumiseen. Lopulta siinä oli kyse vain siitä, että Rufus kävelee laahuksineen pois lavalta naurettavan hitaasti.

Väliajan jälkeen Wainwright palasi perinteisemmässä asussa soittamaan lyhyen hittikimaran. Kulttuuritalon noin tuhatpäinen yleisö otti hänet vastaan korvissa kaikuvalla hurmiolla.

Olisi ollut hauskaa kuulla, millainen ääni heistä olisi lähtenyt, jos Wainwright ei olisi soittanut yksinään, vaan orkesterin kanssa. Tällaisenaan esityksen toinenkin puolisko jäi nimittäin vaisuksi. Varsinkin kun ensimmäisen puoliskon huikaiseva ja tarkoin sävelletty soittopuoli muuttui sinänsä taitavaksi säestämiseksi, joka oli kuitenkin aivan toista maata klassisvaikutteisen pianobriljanssin kanssa.

Jos alun perin pianolle sävellettyjä tai hienovaraisemmin levyllä esitettyjä biisejä, kuten Art Teacheria, Vibratea ja Posesia ei oteta lukuun, keikan jälkipuoliskon viihdyttävimmät hetket olivat Wainwrightin lavaspiikeissä, joille hurmioitunut yleisö hurrasi keskimäärin jokaisen lauseen jälkeen.

Vai mitä sanotte siitä, kun Rufus kertoi charmikkaaseen tyyliinsä olevansa Sibelius-fanaatikko ja käyttäneensä aikoinaan ”kamalia aineita” Sibeliuksen kuuntelemisen ohessa.

Harmillisesti tietämättä jäi, miten paljon lisätenhoa Sibeliuksen Valse Triste saa, jos sitä kuuntelee metamfetamiinipäissään.

Tai sitten, kun Rufus omisti Matinee Idol –biisin Jeff Buckleylle ja kertoi olevansa aidosti pahoillaan, että ainoalla kerralla kun hän tapasi Buckleyn, heidän välillään ei ollut erityistä kipinää, vaikka Rufus kuinka sitä toivoi.

Keikalla kaiken pahan alku oli flyygeli. Se imi tehokkaasti Rufuksen karisman sisäänsä ja tuhosi upean barokkipopin tasapaksuiksi laulelmiksi – jopa sillä tasolla, että isompia elämyksiä Rufuksen musiikista saa suoraan levyltä.

Silti yleisö nousi seisaalleen taputtamaan keikan jälkeen. Ehkä se kertoo jotain, millainen tähti Rufus on Suomessakin – joskin pienemmälle ihmisryhmälle.

Suosiostaan Wainwright kiitti soittamalla encoressa, Posesin aina komean Going to a Townin sekä tammikuussa menehtyneen äitinsä Kate McGarriglen The Walking Songin. Sitä edeltäneessä muistopuheessa hän kiitti faneja tukena olemisesta ja kertoi kappaleen olevan rakkauslaulu hänen vanhemmistaan.

Jos Rufuksen tekee mieli soittaa yksin flyygeliään, hän voi ihan hyvin jatkossa tehdä sen olohuoneessaan. Mies- ja pianoshow’t ovat jo lähellä sitä pistettä, jolloin niitä voi pitää fanien huijaamisena, vaikka väliaikoineen keikka kestikin yli kaksi ja puoli tuntia.

Settilista:
1: Who Are You New York?
2: Sad with What I have
3: Martha
4: Give Me What I Want and Give It to Me Now
5: True Loves
6: Sonnet 43
7: Sonnet 20
8: Sonnet 10
9: The Dream
10: What Would I Ever Do with a Rose
11. Les feux d’artifice t’appellent
12: Zebulon

VÄLIAIKA

13: Beauty Mark
14: Grey Gardens
15: Nobody’s Off the Hook
16: Matinee Idol
17: Memphis Skyline
18: Art Teacher
19: Leaving for Paris
20: Vibrate
21: Little Sister
22: Dinner at Eight
23: Cigarettes & Chocolate Milk
— — —
24: Poses
25: Going to a Town
26: The Walking Song (Kate McGarrigle cover)