Mark Lanegan tuli, lauloi ja häipyi – eikä tuumaakaan enempää

Anton Vanha-Majamaa kävi katsomassa nuoruutensa sankaria Helsingin Circuksessa. Seuraa kertomus siitä, mitä sitten tapahtui.

Mark Lanegan Band
The Circus
26.2.2012

Teksti ja kuva: Anton Vanha-Majamaa

Tunnustan: en ole maailman suurin Mark Lanegan -fani. Tai olen, mutta vain tiettyjen julkaisujen. Tärkein niistä on Bubblegum, joka näytteli nuoruudessani tärkeää roolia. Se oli jotain sellaista, mihin en ollut aiemmin osannut koskea. Aikuisten musiikkia. Metamphetamine Blues oli kappale, jonka kautta tutustuin Screaming Treesiin. Ja aika moneen sen johdannaiseen.

Kun Circuksen tupakkakopissa puhun ventovieraalle Bubblegumista ”nuoruuteni levynä”, ymmärrän, kuinka nuori olen. Vastahan levy on julkaistu 2004. Siis 13 vuotta Uncle Anesthesian jälkeen. 18 vuotta Screaming Treesin debyytin jälkeen.


Kuka minä olen arvioimaan sellaisen artistin keikkaa, johon olen tutustunut näin jälkijättöisesti ja näin valikoiden? Kun törmään Circuksen narikkajonossa törmään hienoon mieheen ja kollegaan, Jean Ramsayhyn ja totean, etten olisi ilman listapaikkaa raaskinut tulla, tajuan saman tien sanoneeni jotain varsin typerää. Ramsaylle tämä on kevään odotetuimpia keikkoja.

Tuntuu, että minunkin pitäisi olla enemmän innoissani.

Lämmittelijänä soittava Creature with the Atom Brain ei varsinaisesti sytytä. Riisuttua happorockia soittava belgialaiskvartetti näyttää niin tavalliselta, etten jaksa edes harmistua siitä, ettei lauluääni kuulu lainkaan.

Siirryn hanarivistön eteen ja tilaan toisen oluen. Siirryn savukoimaan passiivisesti ja tajuan, että tämä on tuuritupakoijan unelma: musiikki kuuluu hyvin, ja kopista näkee suoraan lavalle. Ehkä katson keikan loppuun tästä.

Lanegania varten siirryn eteen. Ja sieltä hän tulee. Ja ensimmäinen biisi lähtee. Ja kuulostaahan se hyvältä. Bubblegumin avaavalla When Your Number Isn’t Upilla käynnistyvä konsertti kuulostaa kautta linjan hyvältä, vaikka painottaakin ymmärrettävän paljon Mark Lanegan Bandin nimellä julkaistua tuoretta Blues Funeralia. Siltä kuullaan liki jokainen kappale.

Kun Bubblegumiltakin kuullaan viisi raitaa, ei kahdenkymmenen biisin mittainen esitys voi järin monipuolinen olla. Ehkä eniten harmittaa se, ettei Laneganin tärkeimmältä yhtyeeltä, Screaming Treesiltä, kuulla lopulta mitään. Ellei sitten lasketa Crawlspacea, joka näki päivänvalon vastikään julkaistulla Last Words: The Final Recordings -kokoelmalla.

Viimeisenä encorena kuullaan vähemmän yllättäen Metamphetamine Blues. Tässä vaiheessa olen siirtynyt jo keikkatilan takaosaan. Syy on se, ettei Laneganin esiintymisessä ole mitään nähtävää. Mies ei puhu eikä puhise. Tiesin hänen olevan luonteeltaan introvertti, mutta odotin edes jotain. Nyt kokemus on kuin kuuntelisi biisejä levyltä tuhatpäisen yleisön kanssa. Bändiltäkään on turha odottaa mitään irrottelua.

Eikä viimeinen encore ole yhtään sen enempää. Lanegan yhtyeineen soittaa kappaleen läpi, niin kuin on varmasti tehnyt satoja kertoja aiemminkin, ja poistuu lavalta. Kiitos, Helsinki. Nähdään taas, kunhan manageri buukkaa uuden keikan.

Itse toivon kovasti, että se olisi taas Isobel Campbellin kanssa.