The Gun Clubin, The Crampsin ja Nick Cave and the Bad Seedsinkin riveistä tuttu kitaristi Kid Congo Powers esiintyi viime viikolla Helsingin Kuudennella Linjalla. Herrasmiestoimittaja Markku Roinila saapui paikalle ja piti näkemästään.
Teksti ja kuva: Markku Roinila
Kid Congo Powers & The Pink Monkey Birds, Madame de C***
Club Hori Smoku, Kuudes Linja, Helsinki
26.3.2013
Kaikki varmaan muistavat, että alunperin Rock & Roll oli hauskanpitoa? Hipataan, dokataan ja mokataan eikä murehdita turhia. Ei se mitään heroiinijumitusta tai yksitotista jyystämistä ollut. Pilke silmässä ja suu virneessä on edelleen se tapa, jolla kunnon rokkihommat tulee hoitaa.
Juuri tällä oikealla asenteella keikan repäisi hieman eksentrisen meksikolaisen historioitsijan näköinen Kid Congo Powers, joka rillit nenälle valuen riipi kitarastaan kaikuisia slide-säveliä, joihin vain hän pystyy ja viihdytti ihmisiä ekonomisilla saarnasmies-välispiikeillä, joiden keskeinen sisältö oli seuraavan rallin aihepiiri. Natsaaviin univormuihin pukeutunut The Pink Monkey Birds koostui kokeneesta kolmikosta, jotka tiesivät hyvin tarkkaan miten perinnerockia tuotetaan. Tiukkana kuin nahkahansikas, rentona kuin lepattava lahje. Aivan mahtavaa toimintaa.
Vaikka Powers on luonut maineensa synkemmänpuoleisissa bändeissä eli The Gun Club, The Cramps ja Nick Cave & The Bad Seeds, hänen nykymateriaalinsa on hilpeää rockin ydinmehua kaikkine koomisine sivuilmiöineen scifi- ja kauhuleffoista burleskiin ja sarjakuviin. Musiikillisesti mentiin ehkä lähinnä velmuilevasti The Crampsin maastossa, mutta mukana oli myös ainakin Link Wrayta, rockabillyä ja surffia.
Powers ja Pink Monkey Birds siirtyi elastisesti tyylilajista toiseen ja myös soundipaletti vaihteli kiitettävästi basistin tarttuessa toisinaan baritonikitaraan ja Powersin loihdittua ilmoille jonkinlaisia theremin-vonkaisuja tuolilla olevasta vehkeestä. Jokunen instrumentaalikin mahtui settiin. Neljättä levyä pukkaa kohta.
Bändin oma materiaali on oikein hyvää peruskamaa, mutta Powers ei kyllä ole mikään varsinainen laulaja, pikemminkin puhelaulaja. Vaikka basisti ja kitaristi tukivat hyvin, osa biiseistä olisi kyllä tarvinnut parempaa laulajaa. Erityisen hyvin tämä näkyi siinä erittäin miellyttävässä yllätyksessä, että Powers ei tuntenut tarvetta peittää historiaansa, vaan räppäsi menemään useammankin Cramps- ja Gun Club -palan, jättäen sentään Bad Seedsin rauhaan kun se kerran on edelleen toiminnassa.
I’m Cramped onnahteli oikeanlaisesti, mutta Greenfuzin psykoottinen taustavire jäi vähän uupumaan. Jeffrey Lee Piercen vimmaiseen patetiaan Powers ei kyllä mitenkään saattanut yltää, mikä kyllä hieman latisti tunnelmaa. Mutta olisihan se ollut liikaa vaadittu. Joka tapauksessa She’s Like Heroin to Me, Jack on Fire ja varsinkin For the Love of Ivy kulkivat komeasti!
Sairastapausta lyhyellä aikataululla paikannut Madame de C*** oli lupaava pläjäys tummaa psykedeelistä rockia Jesus & Mary Chainin ja Black Rebel Motorcycle Clubin hengessä. Varsinkin konetaustaiset junnaukset tömisivät oikein hyvin, vaikka biiseistä ei kovin paljon lopulta käteen jäänyt. Tyypit olivat myös kovin eri maailmoissa lavalla – ero keskenään sutkaileviin ja virnuileviin The Pink Monkey Birdsiin ei olisi voinut olla suurempi. Madame de C*** on tietenkin vasta alussa amerikkalaisiin vanhoihin kettuihin verrattuna. Heiltä sopii odottaa kiinnostavaa esikoislevyä.