Ruisrockissa koettiin keikka, jota muistellaan vielä vuosien päästä – monipuolinen festaripäivä oli täynnä osumia

Jukka Hätinen kävi Ruisrockissa sunnuntaina ja näki ainakin Ramses II:n, Tehosekoittimen, Beabadoobeen, Turnstilen ja Megan Thee Stallionin.

12.07.2022

Ruisrock
Turku
11.7.2022

Teksti: Jukka Hätinen, kuvat: Tomi Palsa.

Ruisrockissa kävely sunnuntaina oli kuin Tiktokin selaamista: Kahden ryöstetyn kesän jälkeen siipiään festivaalitantereella kokeilevia nuorukaisia tekemässä kaikkensa saadakseen huomiota haluamaltaan sukupuolelta. Ylikuntoon itsensä hankkinut juhlija nilkkojaan myöten mudassa. Iltalehti esittelemässä festivaalin vessoja. Ja tasaisin välein toistuen seurue, joka laulaa yhdessä:

”Ei villieläintä voi sulkea häkkiin.”

Leijonien pukuhuoneen ja kultajuhlien kautta listaykköseksi noussut ja sinne jämähtänyt Ramses II:n kappale Villieläin on tämän kesän ilmiö. Sen suosio perustuu suurilta osin juuri tuohon nerokkaan yksinkertaiseen huukkiin, josta on muodostunut pandemianjälkeisen vapaudentunteen symboli.

Ruisrock-yleisöä observoidessa kävi jo hyvissä ajoin selväksi, että Minirantalava olisi aivan liian ahdas esiintymispaikka artistikomeetalle. Minirantalavan edustan kapea kaistale ja sen toisella sivulla epätasaisessa maastossa sijainnut anniskelualue tulivat miltei klaustrofobisen täyteen ennen kuin Ramses II astui piskuiselle lavalle. Yleisö lauloi Villieläimen kertosäettä tai kiljui hysterian partaalla jo monta minuuttia ennen keikan alkua. Jos Ramses II olisi aloittanut settinsä jollain muulla biisillä, hänet olisi todennäköisesti syöty elävältä.

Pinkissä takissa ja rastanutturoissa lavalle noussut Ramses II sai aikaan tunnelman, jossa oli elementtejä niin teini-ikäisten sukupolvikokemuksesta kuin totaalisesta kaaoksesta. Järjestyksenvalvonta oli täysin alimitoitettu: etualalla ei näkynyt kuin yksi oranssiliivi suhteessa kymmeniin toistensa harteille kiivenneisiin, roskisten päällä tanssineisiin tai aidoissa ja puissa roikkuneisiin. Tahdon alleviivata, että juhlinta oli täysin vilpitöntä ja hyväntuulista, mutta kun tarpeeksi paljon ihmismassaa päästetään liian pieneen karsinaan, ennemmin tai myöhemmin aitaa kaatuu ja joku loukkaantuu.

Konsertti keskeytettiin parin biisin jälkeen. Se oli varmasti oikea ratkaisu. Tämä keikka noussee myyttiseen asemaan; vielä vuosien päästä siitä kysellään, että olitko paikalla.

Seuraavia ja suurempia lavoja odotellessa Ramses II:n soisi joutuvan tuoreen levy-yhtiönsä Kaikun ammattilaisten rääkättäväksi, sen verran rupisesti ja äärirajoilla pinnistellen tuntui laulu kulkevan livenä. Mutta toki: momentum on nyt.

Ennen Ramses II:n lyhyeksi jäänyttä vetoa varsinaisella Rantalavalla esiintyi Tehosekoitin, jonka paluukeikat lykkääntyivät parilla vuodella. Keikka oli osoitus ainakin siitä, että treeniksellä on vietetty aikaa: rock kuulosti hyvältä ja soitto varmalta. Neljän taustalaulajan ja kunnioitettavan kipinäsuihkupaljouden kanssa esiintynyt viisikko kahlasi läpi hittejään, kuten Asfaltti polttaa, jonka aikana koettiin perinteinen Rantalava-hetki eli ohi kulkiessaan sumutorvea töräyttänyt autolautta, ja loppukeikkaan säästetyt post-punkin suuntaan säkeistössään flirttaileva Valonkantaja, melankoliaiskelmä Hetken tie on kevyt ja Maailma on sun, joka on vuosituhannen taitteessa nuoruutensa eläneiden Joutsenlaulu. Keikan kohokohta oli kuitenkin kesän teemaan istuva Pakko päästä pois, joka on kirkasotsainen vapaudenkaipuun anthem, yhtäaikaisesti niin ajaton kuin nostalginen.

Yhtyeellä on ollut satumainen taito saada rockin alakarsinat rockabillysta glamiin sekä osoitteet Motownista Latinalaiseen Amerikkaan palvelemaan omia tarkoitusperiään: tässä blenderissä käytyään ne kuulostavat Tehosekoittimelta, ja tästä tiivis konsertti muistutti. Mutta olivathan ne lavalla olleet juoksumatot vähän Spinal Tapia.

Jos Tehosekoitin oli ysärireliikki (joskin elinvoimainen sellainen), Ruisrockissa esiintyi myös 90-lukua kanavoivaa nuorisoa. Beabadoobee on syntynyt vuosituhannen vaihteen jälkeen, mutta esitti bändeineen virkeältä tuntuvaa ja virkistävän kuuloista ysäriemulaatiota. Beabadoobeen debyyttialbumi Fake It Flowersin lofi-popissa ja purkkapunkissa soi slacker- ja shoegaze-vivahteet, mutta livenä soundin painopiste oli kahdessa jälkimmäisessä, parhaimmillaan kuin Mazzy Star soittamassa Pavementia.

Ennen Turnstilen aloittamista bändipaitoja katselemalla ei olisi voinut päätellä, että lavalle on saapumassa 2010-luvulla perustettu bändi. Judge, Gorilla Biscuits, Janne Tamminen… Teltassa olisi voinut yhtä hyvin olla alkamassa youth crew -kokoontumisajot. Viimevuotisella Glow On -albumillaan läpimurron tehnyt Turnstile on niittänyt mainetta hurjana livebändinä, ja antoi ensimmäisellä Suomen-keikallaan todellisen myrskyvaroituksen. Melodista hardcorea harvoin myllytetään tällaisella intensiteetillä ja näin näyttävästi. Tanssiliikkeidensä perusteella laulaja Brendan Yates oli James Browninsa ja Princensä opiskellut. Kiertuekitaristi Greg Cerwonka näytti puolestaan Stormtroopers of Deathin karavaanista karanneelta.

Sunnuntain pääesiintyjänä ja koko Ruisrockin päättäneenä artistina toimi Megan Thee Stallion. Houstonilaisräppäri esiintyi turkulaisfestivaalilla myös edelliskerralla eli 2019. Tuolloin kourallinen yleisöä pääsi kokemaan pikkulavalla kokonaiset 20 minuuttia kestäneen rapflopin. Se ei toistunut.

Näiden kolmen vuoden aikana on tapahtunut aika paljon, jos sattuu olemaan esimerkiksi Megan Thee Stallion: Beyoncén kanssa levytetty Savage, Cardi B:n kanssa tehty WAP, Dua Lipa -kollaboraatio Sweetest Pie sekä hitiksi noussut soolosingle Body ja tuoreimpana Coachella-viikonlopun aggressiivisen sylkemisen tulos Plan B.

Näistä jokainen kuultiin Ruisrockin päälavalla. Supertähdeksi Megan on noussut, koska on kotonaan biitillä kuin biitillä – house-sämpleistä South-räpin strippiklubisoundiin, 808-bassoista minimalistisiin pianokappaleisiin ja aina silkkaan poppiin saakka. Parhaimmillaan Megan on kuitenkin räpätessään teknisesti ja aggressiivisesti vanhan koulun räppibiitteihin, kuten kappaleella Thot Shit. Livenä ja isolla lavalla parhaiten toimivat tietenkin ne simppelimmät ja isoimmin pumppaavat kappaleet, kuten Body, joka sai koko Niittylavan tantereen tömisemään fanien hyppiessä tasajalkaa.

Ja vaikka yllä olevissa kappaleissa on mainittu sana aggressiivinen jo pari kertaa, Megan puhui välispiikeissään kehopositiivisuudesta ja naisten itsemääräämisoikeudesta lämpimästi ja sydämellisesti. Keikan lopussa Megan valikoi yleisön joukosta ihmisiä tanssimaan lavalle Kitty Katin tahtiin ja nousipa sinne twerkkaamaan myös eräs eturivin kotimainen räppäri. Megan Thee Stallion poistui lavalta ilotulitteiden saattelemana, ja näin päättyi yksi kesän mielenkiintoisimmista ja monipuolisimmista festivaalipäivistä.

Lisää luettavaa