Sähköripaskasta klubisoundeihin ja supertähtiin – Tallinnan Jazzkaar-tapahtuma oli paljon enemmän kuin jazzia

Rytmien vallankumous – Portico Quartetin elektro, Pat Methenyn fuusio ja Tõnu Naissoon jazz kipinöivät Tallinnan Jazzkaarissa.

Teksi ja kuvat Matti Komulainen

Sähköisiä rytmejä, fuusiota rockkierteellä, sielunhoitoa ja jazzia. Tallinnan Jazzkaar tarjoaa sointeja moneen makuun. Vappua edeltävänä viikonloppuna 25.–27.4. huipentunut, nyt jo 25. festivaali on virolaisille kuitenkin paljon enemmän kuin musiikkitapahtuma – jazzilla kun oli tärkeä rooli maan itsenäistymisessä.

Jazzkaarin varsinainen yllättäjä tuli Britanniasta. Lontoolainen Portico Quartet säväytti perjantai-iltana sataman Marina Pavillonissa. Nelikko veti väen lavan eteen, osan tanssimaan, muut ihmettelemään erikoisen, Keir Vinen hoiteleman hang-lyömäsoittimen ympärille viritettyä sähköistä ripaskaa.

Vaikka kokoonpanoon kuuluu Jack Wyllien saksofoni ja Milo Fitzpatrickin pystybasso, sointi muodostui voittopuolisesti sähköisistä pulsseista, joita nelikon päämies-lyömäsoittaja Duncan Bellamy luuppasi ja sämpläsi livesoitosta. Tuloksena oli hyperenerginen ja ällistyttävän dynaaminen äänimaailma. Se että kaikki neljä toimivat välillä rytmisoittajina toi sähäkkään ilmaisuun oman kollektiivisen ulottuvuutensa.

Mount Kimbie
Mount Kimbie

Hypnoottinen setti toi mieleen varhaisen RinneRadion musiikillisen kaaren ulottuessa ambientista jazzin kautta steel-rummuilta kuulostavaan etnohkoon pilipaliin ja tanssittaviin pulsseihin. Jousella soitettu basso ja saksofoni maalasivat paikoin melodilinjoja tiheiden iskujen kuljetettavaksi. Bellamy kerrosti soitosta vaikuttavia konstruktioita äänikuvan säilyessä selkeän iskevänä. Orgaaninen kohtasi synteettisen, puu metallin ja käsityö koneen. Ilmankos kvartettia ei millään meinattu päästää pois lavalta.

Marinan lauantain päätähti Mount Kimbie liikkui soinnillisesti samalla suunnalla mutta klubiorientoituneemmin. Dom Makerin ja Kai Camposin johtama klikki satsasi konevetoisesti kokovartaloaistimukseen improvisaation kustannuksella. Siitä huolimatta – tai juuri siksi – bändi veti lavanedustan täyteen iskujen tahdissa liikkuvaa juhlakansaa.

Tiheitä rumpu-bassopurkauksia miksattiin tylyyn valoestetiikkaan. Varsinkin strobon ja suuritehoisen vastavalon annostelu oli kirjaimellisesti pudottaa pelistä, vaikkei epileptikko olisikaan. Jos jostain on huomautettava, alinta bassoa olisi saanut olla tolkusti enemmän vaikka muuten äänenpainetta annosteltiin tappiin.

Varsinaista jazzia edusti Tõnu Naissoo. Vuonna 1966 vain 15-vuotiaana areenalle astunut pianisti oli hyvässä vireessä NO99-klubilla perjantaina. Naissoo tutki alunperin vuonna 1970 julkaistun kymppituumaisen esikoislevynsä sävellyksiä suomalaiskompin kanssa.

Järkälemäisen Naissoon otteet toivat mieleen Vince Guaraldin. Kuten Tenavat-animaation svangaavan tunnussävelmän luoja, myös virolaislegenda nosti melodiansa kepeään lentoon. Soittamisen ilo välittyi, samoin into. Etenkin trion basisti Teemu Åkerblom ja ilmeikkäästi kannuja työstänyt Aleksi Heinola tuntuivat paneutuvan iltaan erityisellä palolla. Ohjelma sivusi soinnillisesti myös esi-fuusiota, varsinkin kun Naissoo siirtyi pianosta Roland-sormion ääreen. Helmeilystä aisti pianistin yhden esikuvan Miles Davisin hengen 1960- ja 1970-lukujen taitteesta.

Habaa ja hailakkaa

Jazzkaar voi ylpeillä komealla historialla, joka ulottuu nuoren tasavallan kansallistunnon synnyn vuosiin. Festivaalin johtaja Anne Erm oli taistelemassa vapaan Viron puolesta jazzimprovisaatiolla ja underground-taktiikalla – jazzia soitettiin vaikka ura saattoi loppua varomattomaan levyvalintaan naisen työpaikalla radiossa. Jazzilla onkin Virossa tavanomaista suurempi merkitys, sillä saksofonilla käytiin totalitarismia vastaan.

Syitä tyytyväisyyteen on muitakin. Vuosien yrittämisen jälkeen Tallinnaan saapuivat viimein myös Pat Metheny ja Cassandra Wilson.

Metheny oli kaksikosta parempi sijoitus. Tupa täyttyi viimeistä istuinta myöten ja tunnelma kohosi Nokia Kontserdimajan korkealla häämöttävään kattoon. Metheny osoittautui maanläheiseksi tähdeksi festivaalin päätöskonsertissa sunnuntai-iltana. Elokuussa 60 täyttävä kitaravirtuoosi näytti harmaantuneine kiharapehkoineen kasarihevin sankarilta. Lököttävät housut, lenkkarit ja maripaita vahvistivat vaikutelmaa.

Kiehtovimmillaan Metheny oli kokeellisissa vedoissa. Etnoelementit ja soinnilliset irtiotot sälyttivät hehkua esimerkiksi nykyisen Unity Groupin kanssa tehdyn Kin-albumin nimiraitaan. Hauska idea oli myös käyttää kauko-ohjattuja lyömäsoittimia ja pullorivistöistä rakennettua urkua – lava näytti niiden myötä hullun tiedemiehen laboratoriolta.

Pääosin ulosannissa korostui kuitenkin fuusion, progen ja amerikkalaisen keskitien rockin kolmiyhteys. Taituruuden korostaminen ja kuplaotsainen tilutus paitsi haukotuttivat, myös raastoivat kuuloaistia. Moni kitaristi osaa soittaa nopeasti ja paljon mutta luopa koukuttava latus niukemmilla eväillä. Uuden etsintä jäikin puolitiehen, kun virtuositeetin taakka oli raahattava läpi keikan. Pääosa yleisöstä sai kuitenkin mitä halusi, ja myös näytti sen huutamalla seisoviltaan Methenyn kahdesti takaisin lavalle.

Cassandra Wilson ei vuorostaan sytyttänyt läheskään samaa paloa perjantaina. Keikka keskittyi Blue Light ’till Dawn -hittilevyyn (1993), joka koostui pääosin covereista. Ratkaisua sopi ihmetellä, sillä tunnepuolella Wilson on tehnyt paljon vakuuttavampaa jälkeä tutkiessaan muita standardeja, kuten So What, Strange Fruit ja Time After Time.

Portico Quartet
Portico Quartet

Nyt tulkinnat venytettiin yhdentekeväksi diibadaabaksi. Jopa ikivihreä You Don’t Know What Love Is puettiin puuduttavan pitkäksi luennoksi sydänsurujen koulivasta vaikutuksesta. Niin ikään The Monkees -laina Last Train to Clarksville jäi turhakkeeksi. Wilson pysytteli pienellä kuvioidulla matollaan paljasjaloin tanssahdellen ja bändin kanssa elehtien. Lavalla näytti vallitsevan yhteisymmärrys mutta lämpö, lataus ja syke jäivät välittymättä. Lumopiiri ei ulottunut lavan ulkopuolelle, ja yleisön aplodit olivat ymmärrettävästi enemmän kohteliaita kuin palavia.

Jatkoa odotellessa

Silmämääräisesti arvioiden Jazzkaarilla menee hyvin. Festarin perustaja Anne Erm kertoi tänä vuonna myydyn ennätysmäärä lippuja, 12 000 kappaletta. Hyvä niin, sillä festivaalin jatkuvuus lienee taattu.

Järjestelyt toimivat sujuvasti. Aikataulut pitivät hyvin ja ilmapiiri oli rennon leppoisa niin päätapahtumissa kuin epävirallisilla jatkoklubeilla. Plussaa oli sekin, että ohjelma oli suunniteltu päällekkäisyydet välttäen: kutakuinkin kaikki artistit oli mahdollista bongata. Osallistumista helpotti osaltaan myös se, että etäisyydet keikkaestradien välillä olivat inhimillisemmät kuin monilla isoilla rockjuhlilla. Jalan ehti ja jaksoi sukkuloida lavalta toiselle ilman että bändidippailu tuntui kohtuuttomalta suoritukselta.

Festariin saattoi törmätä myös sattumalta. Päivällä Jazzkaar jalkautui Tallinnan keskustaan varsinaisten keikkapaikkojen ulkopuolelle. Sõprus-kinopalatsissa näytettiin alan elokuvia ja sen edustan aukiolla kannutteli ainakin perjantaina tanskalaisrumpali Karsten Mathiesen. Suur-Karja-kadulla taas vastaan jammaili New Orleans -henkinen marssibändi.

Ajan hengestä kertoi se, että iltaohjelmassa lipunostajiin vetosivat tasapuolisesti sekä urbaanit elektroniset suuntaukset kuin trad.jazz-osasto. Yllättäen myös kuriositeetit kuten neljän espanjattaren uus-flamenco-yhtye Las Migasin seireenilaulu veti Marinan lähes täyteen alkuillasta lauantaina.

Jatkettava perinne on komea. Tähän mennessä Jazzkaarissa on vieraillut yli neljännesmiljoona musiikin ystävää, joille on esiintynyt 851 orkesteria 64 maasta. Paikallisten osaajien lisäksi lavoilla on koettu kansainväliset gurut Jan Garbarekista Charles Lloydiin. Se että seitsemänkymppinen Erm osaa koota tällaisen vetovoimaisen paketin peilaa festivaalin alkuperäistä asennetta. Kun musiikilla on saatu kaadettua jopa Neuvostoliitto, ennakkoluulottumuus jatkuu ohjelmavalinnoissa.