Two Door Cinema Club kirvoitti Helsingissä jopa epätoivoisen ihastuneita fanikirkauksia

Sanni Koskela kävi kuuntelemassa Two Door Cinema Clubia The Ciruksessa. Yleisö innostus kohosi kriitikon mukaan kunnioitettavalle tasolle.

Two Door Cinema Club
The Circus, Helsinki
9.5.2013

Teksti: Sanni Koskela

Pohjoisirlantilainen Two Door Cinema Club veti torstaina ensimmäisen klubikeikkansa Suomessa. Yhtyeen ensimmäinen albumi Tourist History nosti indietrion kolme vuotta sitten maailmankartalle, ja viime vuonna julkaistu toinen levy Beacon jatkaa yhtyeen toimivaksi osoitettua linjaa: täsmäiskuista koostuvaa rumpukomppia, vekkulimaista soundia ja rallatusmelodioita yksinkertaisine lyriikoineen.

Helatorstain keikka oli monelta osin odotusten mukainen, yllättävää oli vain yleisö: Circuksen väki pomppi tasajalkaa kädet ilmassa ensi tahdeista alkaen. Kuultiin jopa epätoivoisen ihastuneita fanikirkauksia. Two Door Cinema Club on ilmeisesti hoitanut viimekesäisen Ruisrock-keikkansa vakuuttavasti ja kolahduttanut pitkäsoitoillaan, sillä Circuksessa pohjoisirlannin indieihmeeltä janottiin ikimuistoista poprock-elämystä. Ja nuori yleisö tuntui saavan rahoilleen vastinetta.

Tasaisesti Beaconin ja Tourist Historyn kappaleista koostuva settilista alkoi uudemman levyn hittisinglellä Sleep Alone. Hiirenharmaaseen pikkutakkiin sonnustautunut laulaja-kitaristi Alex Trimble esiintyi asiallisesti lavan keskellä, ja hänen molemmilla puolillaan tasaisessa rivissä soittivat kitaristi Sam Halliday ja basisti Kevin Baird lyhythihaisissa kauluspaidoissaan, ylimmät napit auki.

Yleisössä haisi hiki jo toisen kappaleen, Undercover Martynin aikaan. Olen pitänyt esikoislevyn This Is the Life -kappaletta harmittomana rallatuksena, mutta sekin sai helsinkiläisyleisön reivaamaan villinä. Keikkaa pystyi seuraamaan helpommin, kun hyppi muiden mukana, vaikkei hajuton ja mauton musiikki siihen olisi inspiroinutkaan.

Setin puolivälissä kuultiin yhtyeen tuotannon kärkikappale I Can Talk, joka sai kuulijat pomppimaan yhä korkeammalle, heiluttamaan käsiään leveämmin ja heittelemään pitkiä tukkiaan villimmin. Hikisen yleisön heiluttama kyynikko ilostui lempikappaleen kuulemisesta livenä kunnes tajusi, ettei meneillään ollut muuta kuin kappaleen kuuleminen livenä. Täällä minä nyt olen, Two Door Cinema Clubin keikalla kuulemassa I Can Talk -kappaletta, josta pidän, livenä, ja se kuulostaa ihan ookoolta. Tunnetaso on täysin ja totaalisesti neutraali. Samanlaisena se pysyi koko keikan.

Two Door Cinema Club soitti kappaleitaan virheettömästi ja tasaisesti kuten cd-soitin konsanaan. Yleisö lauloi mukana sekä Beaconin että Tourist Historyn kappaleita ja nautti tunnin ja kaksikymmentä minuuttia kestäneestä esityksestä ilmeisen aidosti.

Jos bändi on kuulostanut hyvältä vuonna 2010, mikseivät samat kompit, nostot ja kitarariffit kuulostaisi hyvältä myös vuonna 2013? Miksi ei voi vain soittaa tavallista indierockia ja antaa ihmisten pomppia ylösalaisin hikeen sitä kuunnellessa?

Toki voi. Ja niin Two Door Cinema Club helatorstaina tekikin. Kyynikko sen sijaan tarttui tähän neutraaliin tunnetilaansa, kätki sen sydämeensä eikä tuskin palaa tutkiskelemaan sitä myöhemmin.