Scandinavian Music Group ja Wedding Crashers Tampereen Klubilla – pyyhkikö nuori rockryhmä folkpop-konkareilla lattiaa?

10.05.2011

Wedding Crashers ja Scandinavian Music Group ovat monella tapaa toistensa vastakohtia. Kun vetreä power pop -trio ja suomifolk-konkari nousivat vuorotellen samalle lavalle, ei vertailulta voinut välttyä.

Teksti: Jussi Saarinen, kuvat: Markus Malmberg

Scandinavian Music Group, Wedding Crashers
Tampere, Klubi
La 7.5.2011

Ennakkoasenteeni iltaa kohtaan oli poskettoman kapeakatseinen: olin varma, että Wedding Crashers soittaa Scandinavian Music Groupin suohon. Kuulostaako härskiltä? Ehkä, mutta älä vielä nosta käsiä pystyyn. Koetan ensin puolustautua.

Vuosi sitten näkemälläni Klubin-keikalla SMG oli vaisun ja kyllästyneen oloinen, eikä pari viikkoa sitten julkaistu Manner kummemmin vakuuttanut.

Wedding Crashers taas pisti viime syksynä Valoa-festareilla pontevan show’n pystyyn. Ylipäätään tämän vuoden 2009 Ääni ja Vimma -voittajan asenteesta huokuu se, minkä SMG tuntuu kadottaneen – vilpitön palo musiikkia kohtaan.

Mutta niinhän se yleensä menee, että ajan myötä entisen mestarin on vain hyväksyttävä kehäraakin kohtalo. Valta vaihtuu ja maailma muuttuu. Persut murtaa vanhojen puolueiden ylivallan. Saksa voittaa Venäjän lätkässä. Kyllä Selännekin saisi jo lopettaa, onhan meillä Granlund.

Jääkiekko varjosti illan keikkaa muutenkin kuin väkisin väännettyjen analogioiden muodossa. Suomi–Slovakia-peli oli täydessä vauhdissa Wedding Crashersin aloittaessa. Saman tien kävi selväksi, etteivät nuuskahuulet ole illan bändien ykköskohderyhmä. Klubilla oli piukkaa jo kymmenen maissa.

Ja Wedding Crashers heitti jälleen huikean keikan.

Poikien yhteispeliä oli ilo seurata. Tyylikkäillä peteparkkoskiharoilla varustettu kitaristi-laulaja Esa Pottonen kantoi nokkamiehen viittansa ylpeydellä, basisti-laulaja Oskari Halsti hoiti niin lead- kuin stemmalaulunsa hunajaisella tatsilla ja Petri Pottonen mäiski rumpusettiään kuin innostunut pikkulapsi.

Bändi osaa yhdistää System Of A Downin kaltaisen, raja-aitoja kaatavan kokeilevuuden The Wholta omaksuttuun rock-kukkoiluun. Touhu ei ole silti silkkaa jippoa, vaan biiseistä löytyy myös melodioita, jotka tarraavat kiinni eivätkä irtoa ravistelemallakaan. Malliesimerkkinä toimikoot mainio Electric Butt -sinkku.

Tarttuvasti potki myös aivan näillä näppylöillä julkaistava single Brenda, joka esitteli bändin kevyemmän puolen kivuttomasti sulateltavassa muodossa. Facebook-kuulumisten mukaan myös uusi albumi on nauhoitettu. Levyllä tuottajan puikoissa on häärinyt SMG:n ikivekkuli rumpali Antti Lehtinen.

Ehkä hän oli saanut nuorukaisten kanssa työskentelystä puhtia, joka oli tarttunut koko Scandinavian Music Groupin poppooseen, sillä ei bändi ainakaan tämänkertaisen esityksen perusteella ole ihan vielä lähdössä höntsyilemään veteraanisarjaan. Ero vuodentakaiseen vetoon oli valtava.

Terhi naatiskeli.Keikka oli loppuunmyyty. Siis vastoin höyrypäisiä ennustuksiani, iskelmäfolkilla ei sittenkään pyyhitty Klubin tahmaisia lattioita. Noin 80-prosenttisesti naisväestä koostunut yleisö suorastaan söi Terhi Kokkosen kädestä. Ihmisiä ei tuntunut haittaavan edes se, että solistin ääni on käynyt vuosi vuodelta nasaalimmaksi ja kuulosti livenä melko ohuelta.

Setti oli huolella kasattu. Kattaus sekoitti sopivassa suhteessa vanhaa ja uutta. Niin keskeisin hittikavalkadi (Hölmö rakkaus, 100 km Ouluun, Valmis) kuin uuden levyn materiaali olivat hyvin edustettuna.

Jopa Manner-levyn biisejä hoilattiin innolla mukana. Yllättävää kyllä, mutta uusista biiseistä parhaiten jengiin tuntui iskevän kepeä iskelmärallatus Kaunis Marjaana, josta on juuri tehty videokin.

Miksi miltei kymmenenvuotias SMG jaksaa innostaa edelleen? Osaksi asian selittänee se, että folkpopin kurssi genrenä on maassamme nousussa, kuten Anna Puu, Yona ja Mirel Wagner etunenässä ovat näyttäneet. Silti bändin vuodesta toiseen tukevana säilynyt suosio saa hämilleen: bändi on tehnyt jo kolme levyä aivan samalla kaavalla. Ja vaikka keikka olikin ryhdikäs, jäi yleisfiilis lopulta aika tasapaksuksi.

Ehkä Scandinavian Music Groupin diggaaminen on näennäinen vastaveto ylituotetulle NRJ-höpöhöpölle? Vai onko maaginen elementti sittenkin Terhin lyriikka, jota en yksinkertaisesti vain käsitä?

Lisää luettavaa