Uuden laulaja-lauluntekijäpolven luottomiehillä Matti Johannes Koivulla ja Samae Koskisella on paljon yhteistä. Tampereen Klubilla koettiin kuitenkin todellinen kontrastien ilta.
Teksti: Jussi Saarinen, kuvat: Markus Malmberg
Matti Johannes Koivu, Samae Koskinen ja Hänen Taikabändinsä
Tampere, Klubi
Pe 27.5.2011
Matti Johannes Koivu ja Samae Koskinen ovat monessa mielessä samasta puusta veistettyjä. He ovat likimain kolmekymppisiä laulaja-lauluntekijöitä, soittavat nostalgisesti hengittävää poppia ja julkaisivat maaliskuussa tuoreen levyn.
Kummankin tarina alkoi vaihtoehtorockbändin solistina. Samae otti ensiaskeleensa indierock-tunnelmoija Sister Flo’n nokkamiehenä, Matti Johannes taas polkaisi muusikon uransa käyntiin brittipoppia ja vaihtoehtorockia suomalaiseen melankoliaan sekoittelevassa Ultramariinissa.
Miehet siirtyivät myös samoihin aikoihin soolouralle. Vuonna 2006 julkaistiin molempien debyytit, eli Koskisen Vol 1. ja Koivun Puuhastellen. Ja kuin huomaamatta kumpikin on kivunnut 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana maamme kuumimpaan biisintekijäeliittiin.
Nyt herrat kipusivat vuorotellen Klubin lavalle. Ensin Koivu kitaroineen ja yhtyeineen, sitten Koskinen Taikabändinsä kera. Mutta olivatko samankaltaisen taustan jakavien miekkosten keikatkin toistensa toisintoja?
Ei, päinvastoin. Livetilanteessa edellä luetellut yhtymäkohdat menettivät merkityksensä. Kaikki tyylillinen aines, joka herrat toisistaan erottaa, korostui ja paisui lavalla uusiin mittasuhteisiin. Siinä missä Koivun keikka oli intiimiydessään käsin kosketeltavan haikea, sai Samaen pirtsakkuus yleisön päät nyökkimään ja lanteet vispaamaan.
Esteettisessä mielessä illan artistit ovat kuin yö ja päivä. He seisovat suomenkielisen singer-songwriter-karsinan vastakkaisilla laidoilla, yhteisten nimittäjien runsaudesta huolimatta. Vaikka herrojen musiikki versoo paljolti samasta kulttuurihistoriallisesta maaperästä, konkretisoituvat lauluntekijöiden näkemykset maun ja tunnelman osalta kovin erilaisina.
Koivun musiikki aukeaa verkalleen. Hän on luonteeltaan mietteliäs ja toisinaan jopa vuolaan tunteellinen. Tätä boheemin oloisen miehen hauras lavapreesens vain alleviivasi. Esiintyjänä hän henki zen-mestarin sisäistä rauhaa ja näytti tuuheine partakarvoineen ikäistään reilusti vanhemmalta – aivan kuin seattlelainen sielunsukulaisensa, Fleet Foxesin Robin Pecknold.
Samae Koskisen kappaleilla taas on taipumus juurtua pääkoppaan heti kättelyssä. Hänen henkilökohtaisessa käsittelyssään yksinkertainen todella on kaunista ja suoraviivaisuus ehdottomasti hyve. Kun suorasukaisuus vielä punoutuu positiiviseen vilpittömyyteen, on lopputulos mitä piristävin. Esimerkkinä toimikoon Eväsretki-biisin oivallinen pätkä: ”Jätettiin ironia himaan / ja sarkasmi / jos ei oo mitään sanottavaa / voi olla hiljaakin.”
Muusikoiden luonne-erot näkyivät myös siinä, kuinka solistit bändejään lavalla ohjastivat. Kitaristista, kosketinsoittajasta, basistista ja rumpalista koostunut bändi oli Matti Johannes Koivulle vain nyansseja rikastuttava ja dynamiikkaa laajentava elementti. Maestro piti ohjakset käsissään ja keräsi yleisön katseet. Kalatehdas soljui sulavana sooloesityksenä ja uudempi tuotanto kuulosti kiehtovalta ilman jousia ja puhaltimiakin.
Samae Koskinen puolestaan tarjosi muhevasti groovanneelle Taikabändilleen paljon tilaa ja vastuuta, kuitenkaan menettämättä keulakuvan ja solistin auktoriteettiaan. Uuden albumin ässäraidat, kuten En anna periks, Kuuluuko, kuuntelen ja Eväsretki, ottivat alleen vielä uutta puhtia livemiljöössä, vaikka pikanteimmat bileet sai aikaan maireasti jolkottava Hevonen.
Samae on viihdyttäjä, jonka keikoilla pidetään hauskaa; Matti Johannes on taiteilija, jonka musiikki koetaan joka solulla. Mutta sittenkin syvin illan artisteja erottava kuilu löytyy lyriikoista.
Koivu maalailee viipyileviä tuokiokuvia, kaihtaa itsestäänselvyyksiä ja yksiselitteisyyttä. Koskinen haluaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja ajatustensa menevän perille kertalaakista.
Toisaalta lyriikan kautta Koivun ja Koskisen äänet myös nivoutuvat yhteen. He ovat ikäluokkansa tulkkeja. Heidän tarinoissaan kuultaa x-sukupolven ääni, sukupolven, joka koki Neuvostoliiton luhistumisen aitiopaikalta, ja joka eli nuoruutensa lama-Suomessa. Molempien teksteissä yhteiskunnallinen turhautuminen nousee pintaan yksilöllisten kokemusten kautta.
Samae laulaa Tarinoita-kappaleessaan siitä, kuinka nykyihmisen identiteettiä hallitsevat vääristyneet ja saavuttamattomat ideaalit.
”Onko nää totta vai harhaa vaan / joita itsellemme tarinoina kerrotaan? / Kun tarpeeks niitä toistetaan / niin niihin päätyy uskomaan.”
Koivu kertoo 80-luvun lapset -kappaleessaan samasta ilmiöstä, mutta pohtii asiaa yhteiskunnallisemmasta tulokulmasta. Hänen ikäluokkansa kasvoi uskoen hyvinvointivaltio-utopiaan, joka lopulta kiskaistiin kuin matto jalkojen alta.
”Ja minä kadehdin 60-luvun virkamiesten naiivia utopiaa / Ja minä vihaan sitä.”