Essee pienestä murhapolttajasta – saako Varg Vikernesin musiikista tykätä?

17.07.2013

Ranskassa eilen joukkomurhan suunnittelusta epäiltynä pidätetyltä Varg Vikernesiltä, eli Burzumilta, ilmestyi toukokuun lopussa elektroninen instrumentaalilevy Sôl austan, Mani vestân, joka muistuttaa miehen 1990-luvulla äänittämiä vankila-albumeja. Saako siitä tykätä? Mervi Vuorela pohtii asiaa.

Teksti: Mervi Vuorela, kuva: Ester Segarra

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Varg Vikernesillä niitä on kuusi: muusikko, kirjailija, murhaaja, kirkonpolttaja, pakana ja natsi. Puhujasta riippuen nimikkeitä joko suurennellaan, vähätellään tai vääristellään. Lopputuloksena on, että osa ihmisistä ylistää Vikernesin musiikillista neroutta, osa tarrautuu ulkomusiikillisiin seikkoihin ja osa ei tiedä, mitä mieltä Burzumista oikein pitäisi olla.

Osittain neuvottomuus selittyy sillä, että yhtenä hetkenä Vikernes puhuu sivistyneesti ympäristöongelmista ja musiikin filosofiasta, toisena hetkenä taas siitä, kuinka hän säilytti nuoruudenkodissaan 150 kiloa varastettuja räjähteitä USA:n invaasion varalta.

Diggailun vaikeaselkoisuutta lisää se, ettei Burzum ole pelkkä bändi vaan Vikernesin yritys langettaa varjo modernin länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän ylle. Siinä missä Burzumin black metal -kollegat himoitsivat 1990-luvulla maallista mammonaa, Vikernes oli kiinnostuneempi skandinaavisesta esihistoriasta, mytologiasta ja alkukantaisten voimien esille manaamisesta. Parhaiten tuo filosofia kiteytyy Burzumin eponyymin debyyttilevyn (1992) ensimmäisessä biisissä Feeble Screams from Forests Unknown.

Ongelmalliseksi Burzumin neutraalin kuuntelun tekee myös se, ettei Vikernes juurikaan peittele poliittisia näkemyksiään. Hyvä esimerkki on yhtyeen mestariteos Filosofem (1996), jonka nimi viittaa samannimiseen uusnatsilehteen. Monista kollegoistaan poiketen Vikernes ei käytä natsitematiikkaa esteettisen provokaation välineenä, vaan siksi, että hän ihan oikeasti kannattaa etnisesti puhtaita kansallisvaltioita. Vikernesin mukaan tämä ei johdu vihasta muita kulttuureita kohtaan vaan siitä, että jokaisen ihmisen henkinen koti löytyy tämän omasta kulttuuriperinnöstä.

Merkillepantavinta Vikernesin persoonassa on se, ettei hän ole jättänyt visioitaan puheen tasolle. Vuonna 1992 mies poltti kavereidensa kanssa kolme norjalaista kirkkoa, koska halusi omien sanojensa mukaan kostaa kristityille näiden häpäisemät viikinkien hautausmaat. Seuraavana vuonna hän riitaantui Mayhem-kitaristi Euronymouksen kanssa ja tappoi tämän 23 veitseniskulla.

Seurauksena oli 15 vuoden linnareissu, jonka aikana Vikernes sävelsi kaksi dark ambient -levyä ja kirjoitti viisi kirjaa.

Pitäisikö kaikki tämä ottaa huomioon Burzumin musiikkia kuunnellessa? Pitäisikö eettisen musiikinkuluttajan karttaa Burzumia kuin vihervassarin Chiquita-banaaneja, vai voiko bändistä diggailla, vaikka ei samaistuisikaan Vikernesin maailmankuvaan?

Vaikka päätös on lopulta jokaisen oma, yksi asia on varma. 20 vuoden aikana Vikernes on säveltänyt poikkeuksellisen omaperäistä ja vaikuttavaa musiikkia, jota voi lähestyä taiteena siinä missä muitakin itselle vieraita aihepiirejä. Ei tarvitse olla homo kuunnellakseen Queenia, ei kristitty kuunnellakseen Joose Keskitaloa, ei satanisti kuunnellakseen Deicideä eikä antisemitisti kuunnellakseen Wagneria. Silti musiikki voi puhutella.

Vaikka Vikernesin vankilavuosien jälkeiset Burzum-levyt ovat olleet edeltäjiään pliisumpia, sisäänpäinkääntyneempiä ja paikoin jopa epäkuulijaystävällisiä, niissä on silti jotain vaikeasti määriteltävää magiaa. Burzumin hienous onkin siinä, että bändi hioi – tai käytännössä jätti hiomatta – black metalin estetiikan huippuunsa, käytti toistoa hypnoosin välineenä ja loihti pimeyden keskelle huikeita tunnelmia. Olisi silkkaa uppiniskaisuutta olla näkemättä, kuulematta ja arvostamatta sitä.

Artikkeli on julkaistu Rumbassa 6-7/13.

Lisää luettavaa