”Tuntuu kuin koko bändi soittaisi transsissa. Kaiken keskellä istuu laulaja Mika Rättö messuten ja hakaten koskettimia kuin henkien riivaamana”, kuvailee Lasse Auranne Circlen esitystä. Miten tällaisen spektaakkelin jälkeen voi mikään yhtye nousta lavalle? Goatsnake yritti, miten kävi?
Teksti ja kuvat: Lasse Auranne
Goatsnake (US), Circle
15.6.2011
Tavastia, Helsinki
Lähinnä Sunn0))) -yhteyksistä suuremmalle yleisölle tuttu Goatsnake on stoner- ja doom metalin kärkinimiä. Vain kaksi albumia julkaissut yhtye oli ajallisesti eräänlainen väliinputoaja: se oli myöhässä 1990-luvun Kyussin ja kumppaneiden stoner rock -kiimasta, mutta hieman edellä tämän vuosituhannen doomin uutta tulemista.
Bändi ei pahemmin keikkaile, joten Tavastian keikka on pienimuotoinen tapaus. Ei siis ihme, että tupa oli keskiviikkona verrattain täynnä.
Lämmittelijänä toiminut Circle oli yllätys. Huuruinen taidehevipsykedelia ei ole ensimmäinen mieleentuleva vaihtoehto puristisen doom metallin kumppaniksi. Huhun mukaan itse Goatsnaken Greg Andersson olisi pyytänyt Circleä lämmittelemään Tavastialle.
Hävettää myöntää, että näin Circlen ensimmäistä kertaa livenä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan: Circle on nimittäin järisyttävä kokemus. Jos maailmasta löytyy vielä yksikin Hawkwindiä fanittava hurupää, joka ei tätä orkesteria ole vielä keikalla kokenut, korjatkoon asian ensi tilassa.
Kolmen kitaran voimalla päälle vyöryävä äänimassa ei juhli nyansseilla, mutta ei sen väliä, kun meno on näin mahtipontista. Biisit kasvavat kraut-henkisestä monotoniasta yli äyräiden pursuaviksi heavy-epookeiksi ja takaisin hiljaiseen tunnelmointiin saumattomasti. Tuntuu kuin koko bändi soittaisi transsissa. Kaiken keskellä istuu laulaja Mika Rättö messuten ja hakaten koskettimia kuin henkien riivaamana.
Vaikka bändi näyttää tarkkaan harkituissa spandexeissaan ja niittivöissään kuin japanilaisesta sarjakuvasta repäistyltä hipsteriarmeijalta, ei yliyrittämisestä tai liiasta itsetietoisuudesta ole pelkoa.
Keikan jälkeen on oltava tyytyväinen, ettei itse tarvitse astua lavalle Circlen vanavedessä.
Circlen audiovisuaalisen tykityksen jälkeen Goatsnaken lavahabitus on alleviivatun riisuttu. Laulaja Pete Stahl näyttää juopponnapitetussa paidassaan kuin olisi eksynyt lavalle kioskireissulla.
Mutta tätä bändiä ei olekaan tarkoitus katsella, vaan kuulla. Järjettömän äänekäs kitaravalli tuhoaa tärykalvoja ja tutisuttaa lahkeita. Bändin groove on ensiluokkainen ja taiteilee juuri sopivasti jumituksen ja junnauksen välimaastossa.
Bändi lämpenee keikan mittaan ja laulajakin jopa huomaa yleisön olemassaolon. Erityisen hyvällä tuulella tuntuu olevan basisti, joka muistaa kehaista Circleä useaan otteeseen.
Setti koostuu tasapuolisesti molempien levyjen materiaalista. Ainoa miinus tulee liian alas miksatusta laulusta. Pete Stahl on hieno ja sävykäs laulaja, joten oli sääli, että se hukkui turhan usein kitaravallin alle.
Goatsnaken stoner on yksinkertaista ja perusasioihin luottavaa. Mutta kun tuttu keitto tarjotaan näin huolella valmistettuna, ei Goatsnaken tarvinnut jäädä ulkoavaruuden sfääreihin kurottelevan lämmittelijänsä varjoon.