Kun kesä on viimein mennyttä, palaa Videovilkaisu julkaisurintamalle ja tarkastelee kesällä putkahdelleita musiikkivideoita sopivalla viipeellä. Heinäkuussa putkahteli nyrjähtäneitä idyllejä, värikkäitä luontomaisemia, järjettömiä urheilulajeja sekä jotain muuten vain ärsyttävää videomateriaalia.
Teksti: Mikael Helenius, kuva: Atlantic
Kuten joku tarkkasilmäinen saattoi noteerata, oli yllekirjoittanut Oulun musiikkivideofestivaaleilla rankkaamassa vuoden parhaita kotimaisia musiikkivideoita. 135 videon kilpasarja oli jopa yllättävän tasokas. Parhaina palkitut videot löydät tästä. Muista mielenkiintoisista, mutta palkitsematta jääneistä teoksista putoilee loppuvuotta kohti enemmän juttua.
Sitä ennen palataan lomien aikaiseen maailmaan ja laitetaan hyvät jutut kärkeen. Yhdysvaltalaisen Santigoldin kakkoslevy Master of My Make-Believe on komeaa, hiphop-vaikutteista elektropoppia. Levyltä on julkaistu kaksi musiikkivideota, jotka ovat kumpikin artistin itse ohjaamia. Disparate Youth on hämyinen matkavideo pienten lasten heimomenoihin ja psykedeliaan.
The Keepers on komea pop-kappale, jonka teksti pyörittelee Yhdysvaltojen parempiosaisten oikeuksia, velvollisuuksia ja yhteiskuntaan liittyviä pelkoja. Amerikkalaisen unelman takaa löytyy unohdettuja ja vähäosaisia, joille se ei kuulu. Video tukee tekstiä hyvin suorasti tunnistettavalla mutta nyrjähtäneellä kuvastolla.
1950-lukuinen ydinperhe nauttii hymyt kasvoillaan ateriaa, jonka pääruoaksi tummaihoinen kodinhoitaja tuo radioaktiivisen vihreästi loistavan kalan. Kinkkuhyytelö hyllyy, juomavesi on likaista. Perheen äiti keimailee ja esittelee tuhtia takamustaan hyväksyvästi taputtavalle isälle.
Viereisessä huoneessa isoäiti tuijottaa lasittunein silmin ostos-tv:tä samalla kun gangsteriryhmä avaa tulituksen autosta. Pienen järkytyksen jälkeen ateria jatkuu normaalisti. Ainakin siihen asti, kunnes reipasaskelinen maitomies kupsahtaa matolle. Toki moisesta tapahtumasta tulee ottaa kuva kännykkäkameralla. Ja täytyyhän sitä hieman tanssahdella, ettei vaikuttaisi, että asiat ovat huonosti.
Yhteiskuntakritiikkinä edellä mainittu on napakkaa ja tuttua: suhtautuminen ikäihmisiin on länsimaissa usein väheksyvää ja ala-arvoista. Saastuttaminen ja geenimanipulaatio vaikuttavat tavalla tai toisella ruokaan ja sen saatavuuteen. Hyväosainen ydinperhe väheksyy osallisuuttaan mihinkään pahaan, vaan havaitsee peloissaan ainoastaan muiden, vähäosaisten pahuuden, joka uhkaa heidän asemaansa.
Idyllin paljastaminen kieroksi on kannanottona helppo ja yleinen (etenkin teennäiseksi tiedostetun 50-lukulaisen perhemallin), mutta senkin voi tehdä tyylillä ja näkemyksellä. The Keepers on visuaalisesti kekseliäs, eikä vakavahko viesti estä hassuttelua.
Santigold: The Keepers (ohjaus: Santi White)
Vain hieman järjettömän videon jälkeen voidaan siirtyä ammattilaisliigaan Justicen seurassa. Häpeilemätön classic rock -paisuttelu New Lands on videonsa kanssa miellyttävän typerää järjettömyyttä. Pohjimmiltaanhan toki hieman paskaa, mutta viihdyttävää ja häpeilemätöntä sellaista.
Videolla kaksi joukkuetta pelaa futuristista jenkkifutista, joka on ottanut vaikutteita John McTiernanin ohjaamasta, pliisusta Rollerball-elokuvasta. Pelaajat murjovat toisiaan säälittä, moottoripyörät suhahtelevat ohi ja stadion hurraa. Nilkkimäiset pukumiehet ohjailevat peliä.
Kuten jokaisessa oikeaoppisessa urheiluelokuvassa, tapahtuu jotain traagista minkä myötä ns. ”shit gets rough”. Silmälapulla varustettu peluri (joka muistuttaa enemmän kuin vähän Kurt Russellia Pako New Yorkista -elokuvassa) palaa kentälle murhanhimoisesti virnistäen ja pistää haisemaan.
Video on lapsenomaisen typerä, mutta se on sitä isosti, pompöösisti ja itseironisesti. Visuaalinen ilme on sekava ja yleisesti tyylitajutonta, mutta jo silkka vauhdikkuus ja mukava rytmitys tekevät videosta miellyttävää katsottavaa. Video on ”siisti” juuri sillä infantiilillä tasolla, jolla nauttii värikkäistä sarjakuvaelokuvista ja videopeleistä.
Espanjalaisen Canada-ohjaajakolmikon voinevat jotkut muistaa yhtälaisen älyttömästä (sekä tissipitoisesta) videosta El Guinchon Bombay-kappaleelle.
Justice: New Lands (ohjaus: Canada)
Sitten niitä ärsyttäviä. Bloc Party ja Band of Horses ärsyttävät videoteoksissaan hämmästyttävän samankaltaisin keinoin. Siksi niitä on aiheellista tarkastella samassa yhteydessä.
Hot Chipin taannoinen, ärsyttävyysprosentiltaan kunnioitettava Flutes keskittyi kameran pyörittelemiseen, mikä on aika helppoa. Nopea leikkaaminen sen sijaan on aivan eri homma.
Octopus-video kuvaa Bloc Partya musisoimassa, tanssijoita tanssimassa sekä pärstäkuvia erinäisistä ihmisistä. Kaikkea kuorruttaa väritäyteinen, hypernopea leikkaaminen, joka pallottelee kuvia silmiä särkevällä tahdilla.
Ilmeisesti kappaleen kitarasäksätyksestä haettu hektisyyden idea voisi toimia vähemmissä määrin. Videolla kikka kulutetaan loppuun hetkessä, ja lopunaikaa videosta vain sattuu päähän.
Band of Horsesin lähtökohta on hieman erilainen. Knock Knock -videolla kuvataan kävelyretkeä metsässä peräkkäisten valokuvien avulla. Maisemat vaikuttavat kivalta, mutta kun ne taantuvat ärsyttävän nopealla videolla epämiellyttäväksi kuvamössöksi, niistä on vaikea sanoa mitään.
Yleensä suosittelisin katsomaan videot täydellä ruudulla, mutta näiden kohdalla se tuntui aiheuttavan suurimman osan ärsytyksestä. Pieneltä ruudulta satunnaisesti vilkuilemalla molemmat muuttuvat etäisesti siedettäviksi. Eivät hyviksi videoiksi kuitenkaan.
Herää kysymys, että kuinka usein mitäänsanomaton sisältö oikeasti muuttuu mielenkiintoiseksi virittelemällä muotoa ja asettamalla pääosaan? Ehkä joskus. Silloin sen pitäisi kuitenkin tähdätä johonkin muuhun kuin ärsyttämiseen.
Ilmeisesti kyseessä ei ollut Band of Horsesin mielestä definitiivinen kuvataltiointi kappaleelleen, sillä elokuussa saapui toinen, paljon siedettävämpi ja kiinnostavampi musiikkivideo. Tätä versiota oli ilmeisesti tarkoitus käyttää vain uuden levyn puffina. Videon ohjaajan nimeäkään ei ole missään mainittu.
(Huom! Aiheellinen epilepsiavaroitus molemmille videoille.)
Bloc Party: Octopus (ohjaus: Nova Dando)
Band of Horses: Knock Knock
