Bob Dylan
Veikkaus Arena
16.10.2025
Jossain vaiheessa tulen tietoiseksi siitä, etten varmaan koskaan pääse lähemmäksi Dylanin legendaarista 1966-kiertuetta kuin tänä lokakuisena iltana vastikään uudelleenkorkatulla Veikkaus-areenalla.
No niin, nyt se on viimeistään seonnut, ajattelette.
Myönnän, mikään ei ole tylsempää kuin fanaatikko (sanan ”fani” kantasana, muuten) vaahtoamassa jostain, jonka 99% prosenttia ihmisistä kokee hyvinkin erilaiseksi. Eräänlainen käänteinen ”keisarin uudet vaatteet” ilmiö, jos saat kiinni ajatuksesta.
Mutta tätähän on popmusiikki täynnä, varsinkin näillä vuosirenkailla. On hyvin vaikea suhteuttaa joku hauras vanhus siihen vastakulttuurin äänitorveen, joka oli niin shokeeraavaa että hyvinkäyttäytyvä yleisö joutui turvautumaan huutelemaan raamatullisia vertauskuvia.
Jos olet tullut Areenalle katsomaan vuoden 1966 valokeilassa sulavaa, amfetamiinin ja beaujolais’n kuljettamaa luurangonlaihaa kikkarapää-hipsteria, olet luultavasti joutunut pettymään: lavalla on baby grand -pikkuflyygelinsä takana nariseva papparainen ja minimalistinen ryhmä korostetun hiljaa ja vähän soittavia rivimuusikoita.
Eikä edes soita suurimpia hittejään! Ei Blowin’ In The Windiä, ei Like A Rolling Stonea, ei edes Mr. Tambourinen Mania tai Simple Twist of Fatea. Dylan vuosimallia 2025 on kategorisesti todella huono VIIHDYTTÄJÄ.
Ja tässä piilevät syyt siihen, miksi ajattelen vuoden 1966 kiertuetta.
1. MATERIAALI: Lavalla on TAITEILIJA, joka haastaa itseään ja yleisöään soittamalla lähes yksinomaan uusimman levynsä materiaalia – eli ei tosiaan sitä mitä yleisö odottaa ja toivoo.
2. LÄHESTYMISTAPA: Lavalla on äänekkäillä ja kakofonisilla konserteillaan populaarimusiikin parametrejä aikoinaan ravistellut MUUSIKKO, joka päinvastoin pyrkii soittamaan niin hiljaa ja vähän kuin mahdollista.
Sillä onhan tietystä kulmasta tarkasteltuna niin, että kaikessa mitä Bob Dylan tekee Veikkaus-areenan lavalla hän enemmän tai vähemmän onnistuu haastamaan yleisön odotukset. Tässä mielessä olemme vuoden 1966 yleisöä. Mietinkin, että tekeekö jonkun isoja hittejä ja turpeaa bluesrockia kuulemaan tulleen ja sielussaan olevaa tyhjiötä pahvimukillisilla muovista kaljaa täyttäneen keskivaratalolihavan setämiehen mieli nousta pystyy ja huutaa ”JUUDAS!”
On toki totta, että viimeisen viiden vuoden aikana setit ovat noudatelleet hyvin samanlaista kaavaa, mutta on silti huvittavaa huomata miten hämillään osa yleisöstä on konventioita ja nyky-rockmusiikin aikakäsityksiä taivuttavan Rough & Rowdy Ways -kiertueen vihdoin rantautuessa Suomeen. Muistellaan nostalgisesti vuosien 2003 ja 2008 keikkoja, kun vielä oli se ja se kitaristi bändissä ja rumpalikin soitti vähän raskaammalla kädellä ja tunnistin edes osan biiseistä yadda yadda.
Jos taas on faniudessaan sellaisella erikoisuudentavoittelun tasolla kuin minä (lempilevyni on Hard Rain, lähdetään siitä), oli eilisiltainen suorastaan Jeesuksen toiseen tulemiseen verrattava kokemus. Nyt voin vihdoin sanoa NÄHNEENI Dylanin, vaikka olen käynyt keikoillansa 25 vuotta.
Kun on tottunut siihen mikistä hieman ohi puoliksi muistettuja sanotuksia honottavaan parkkitalon vahtimestarin virkainnoilla työtehtäväänsä suurimman osan ajasta suhtautuvaan sketsihahmoon, on suorastaan järkyttävää nähdä Dylan hereillä ja kiinnostuneena, venyttelemässä fraseerauksia ja käyttämässä koko rajallisen instrumenttinsa ilmaisuvoimaa ja nyansseja näitä uusia kappaleita lasketellessaan. Black Riderin kaiutettujen vokaalien aikana tunnelma oli paikoitellen hieman kuumottava saarnaajan kaataessa Ilmestyskirjan synkkää kuuraa niskaamme. Seurakunta istui naulittuna penkeihinsä, ja ei pelkästään kunnioituksesta.
Oma suosikkini oli My Own Version of You, joka jollain metatasolla alkoi purkautua painajaiseksi esiintyjän ja yleisön välisestä suhteesta. Frankenstein-tematiikkaa tihkuva makaaberi rakkauslaulu on paperilta luettuna ihan Uhrilampaat-elokuvan tasoista sadismia, mutta Dylanin esittämänä se oli samalla maailman hellin ja rakkautta tihkuvin tunnelmapala. Tunnelma on samanaikaisesti karmiva ja lohdullinen.
Ollaan aika kaukana vanhoja hittejään jukeboksin intohimolla suoltavasta kehäraakista. Vuosikymmen vaihteen Sinatra-levyt ovat saaneet Dylanin kiinnostumaan LAULAMISESTA tavalla jolla 1990-luvun alun kaksi akustista cover-levyä mäkistarttasivat prosessin joka johti Time Out of Mindiin ja lauluntekemeisen uudelleenoivallukseen, josta on kiittäminen tämänkin kiertueen nimeä kantavaa klassikkolevyä.
60-luvun kultakauden avainlauluista kuullaan vain kolme: Desolation Row, It Ain’t Me Babe ja It’s All Over Now, Baby Blue. Konsertin avannut I’ll Be Your Baby Tonight ja alun järkytyksien jälkeen lihakimpaleena nälkäiselle yleisölle heitetty To Be Alone With You ovat kylläkin kategorisesti 60-luvulta, mutta tavallaan myös eivät, sillä ne tulevat niiltä kummallisilta levyiltä jotka Dylan teki moottoripyöräonnettomuutensa ja hiljaiselonsa jälkeen.
Viimeisimmän levyn kymmenestä kappaleesta Dylan esitti yhdeksän. Vain 17-minuuttinen Murder Most Foul jätettiin soittamatta (enkä itse asiassa tiedä onko sitä koskaan soitettu – veikkaan että ei.)
70-luvulta kuullaan illan toinen geneerinen ränttätänttä Watching The River Flow (toinen on uuden levyn Goodbye Jimmy Reed), jonka senkin aikana Dylan onnistuu vaikuttamaan kiinnostuneelta siitä mitä hän laulaa. Riemastuttavin sovitus on cumbia-henkinen svengaava luenta (kulkee fanien parissa ilmeisesti nimellä Constatinople-versio, eli The Four Ladsin kappaleen Istanbul (not Constatinople) mukaan) mestariteoksesta When I Paint My Masterpiece, joka haastaa alkuperäisen sovituksen elegisen väsymyksen energisellä ja leikittelevällä tavalla.
Bändi on tosiaan häkellyttävän taitava, varsinkin miten hyvin minimalistisen ja pidättyvän yhteissoiton väliin mahtuu hallittuja paisutuksia ja skaalaa vaikka muille jakaa. Sähkökitaran varressa loistava Doug Lancio vakuuttaa tyylikkäällä vähäeleisellä soitollaan: perinteisiä liidi-riffejä taitaa tulla kokonaista kaksi koko illan aikana (Crossing The Rubicon ja Goodbye Jimmy Reed). Akustisen kitaransa ylle kumartunut ja sen kanssa painivalta tuntuva Bob Britt taas kärsii ajoittain yllättävän halvalta kuulostavasta piezo-soundista, ja on vaikea tosiaan hahmottaa ja hyväksyä, että kyseessä on Dylanin käänteentekevällä Time Out of Mind (1997) levyllä soittanut muusikko – puhumattakaan siitä että hän on kiertuekokoonpanon ainoa viimeisimmällä studiolevyllä soittanut pelimanni.
Siis jos ei lasketa samaa vintagea oleva kestobasisti Tony Garnieria, joka on läsnä kummallakin edellämainituista levyistä, ja onnistuu hämmästyttämään soittamalla keikan ensimmäisen kolmanneksen ainaisen pystybassonsa sijaan Fender VI -basso/kitara-hybridihirviöllä, jonka soundi on napakka ja surfahtava: ei pitäisi toimia, mutta toimii, piruvie. Rumpali Anton Fig taas on soittanut jo muinaisella Empire Burlesque -levyllä (mahdollisesti Dylanin hirvein 1980-luvun studioäänite), mutta vaikuttaa tässä kontekstissa kekseliäällä ja vähäeleisellä, malletteja ja pehmeän perkussiivisia elementtejä hyödyntävällä soitollaan.
Kiertueen viime vuosia vaivanneen pystypianon takaa yleisöystävällisemmän baby grandin taakse siirtynyt maestro itse on ansaitusti valokeilassa: nyt soittimen takaa näkyi muutakin kuin karvatupsu ja nenäliinarasia. Dylanin kasvot olivat poikkeuksellisen ilmeikkäät ja liikehdintä pianojakkaralla myös omalla tavallaan mielenkiintoisessa suhteessa ulosantiin.
Riemastuttavaa oli huomata, että pianonsoitto on viidentoista vuoden takaisesta puolihuolimattomasta pimputtelusta tihentynyt rudimentääriseksi kapakkapianismiksi, joka painottaa idiosynkraattisilla synkoopeilla kulmikkaimpia sovituksia. Vaikka parhaimmillaankin Dylan kierrättää samanlaisia kolmen nuotin teemoja kuin sooloillessaan kitaralla, on piano hänelle luontevampi ja ilmaisukykyisempi instrumentti kuin kitara koskaan tällä vuosituhannella. Omalla tavallaan ympyrä sulkeutuu tältäkin kohdin, ja lavalla on se nuori Golden Chordsin kiipparisti, joka high schoolin päättökirjaansa liustasi suurimmaksi elämäntavoitteekseen liittyä Little Richardin bändiin.
Paikoitellen Dylanin intoutuessa kappaleiden loppunostatuksissa soittamaan bändiään suohon saavuttaa baby grandin pauhu miltei tuomiopäivämäisiä suhteita. Ainoastaan keikan lopettavassa 80-luvun hymnissä Every Grain of Sand onnistuu maestro rikkomaan hartaan tunnelman intoutuessaan pimputtelemaan kappaleen alkupuolella stacatto-iskuja herkän kudelman keskelle, joka paikoitellen tuntuu miltei tahalliselta sabotaasilta – etenkin kun hän tajuaa luopua siitä kappaleen loppupuoliskolla.
Soundi on nautittava ja nyanssirikas permannon ensimmäisiin katsomohin, mutta raportit takakaarteista ja yläkatsomoista kertovat kummallisista piikeistä ja kumisevista ja kaikuisista elementeistä, joka lienee seurausta siitä, että hiljaiseen äänikuvaan sijoittuu ajoittaisia ylilyöntejä, usein Dylanin itsensä toimesta (jotkut vokaalit tulevat yllättävän kovaa, samoin kuin atonaaliset huuliharppusoolot ja yksittäiset nuotit flyygelistä). Toki osasyyn saattaa olla se, että kyseessä on ensimmäinen konsertti muinaisessa Jaffa-liiterissä viiteen vuoteen, ja 84-vuotiaan kontrariaanin Euroopan kiertueen ensimmäinen keikka.
Yhtäkaikki, nautittava ilta, ja mahdollisesti paras näkemäni Dylan-keikka koskaan.
Jean Ramsay