Rumban päätoimittaja Teemu Fiilin ja avustaja Jean Ramsay hämmästelevät loppukesän ja alkusyksyn löysää tarjontaa.
Kuva: Jive (Britney Spears)
Sanni: Jos mä oon oikee
Astronautteja ja prinsessoja -hitillään läpi lyönyt nuori lahjakkuus julkaisi heinäkuussa toisen singlensä. Jos mä oon oikee enteilee Miss Farkku Suomi -elokuvastakin tutun Sanni Kurkisuon syyskuussa julkaistavaa debyyttilevyä.
TF: Tässähän pyritään Chisuksi Chisun paikalle. Varsinkin näissä taustoissa on kovasti samankaltaista dramatiikkaa.
JR: Tulee jotenkin myös Massive Attack mieleen. Samanlaista tummaa, kvasipainostavaa tunnelmaa haetaan. Muistan kyllä Sannin ekan singlen keväältä. Siinä oli vähän ärsyttäviä elementtejä, mutta jotain kiinnostavaakin.
TF. Ja aika lailla dubstep-vaikutteita. Sannin ”se juttu” on kuitenkin se, että hän säveltää ja sanoittaa kappaleensa itse, mikä on toki arvostettavaa.
JR: Mutta voisihan tässä kertosäkeessä tapahtua vähän enemmän jotain, joka erottaisi sen säkeistöistä.
TF: Apua, rap-väliosa! Miksi? Tai miksi ei sitten voi ottaa feattaajaksi vaikka Sini Sabotagea tai jotain muuta oikeaa räppäriä, jos sellainen pitää olla? Tässä yritetään ehkä tehdä vähän liian paljon itse.
JR: Tiedätkö mikä minua ärsyttää eniten? Tämä loputon etunimillä tytöttely. On Jonnaa ja Jenniä ja Sannaa ja Sannia. Mikä niissä sukunimissä on vikana? Sen verran minussakin on feministiä, että tuommoinen pistää silmään.
TF: No joo, Madonnastahan se naisartistien tytöttely on varmaan alkanut. Mutta enpä tähän hätään keksi montaakaan pelkällä etenimellä levyttävää suomalaista miesartistia. Vaikea kuvitella, että Jorma Kääriäinen vaikka julkaisisi levyn nimellä ”Jorma”.
JR: Se olisi kyllä todella kova. Ostaisin!
Avenged Sevenfold: Hail to the King
Kalifornian metallikuninkaat ryöstöviljelevät genren paljaimmiksi kaluttuja raatoja. Omaperäisyyden puute ei ole kuitenkaan ollut esteenä Avenged Sevenfoldin suosiolle, sen todistaa reilut kahdeksan miljoonaa myytyä levyä.
TF: Äh, mikä rumpukomppi. Eihän tämä kappale voi nousta lentoon missään vaiheessa, kun tuollaista lyijyrekeä raahavat. Tässä ilmeisesti yritetään keksiä Metallican Enter Sandman uudelleen. Mutta jos minun tekee mieli kuunnella huonoa Metallicaa, kuuntelen kyllä mieluummin niiden omia 2000-luvun levyjä kuin jotain kopiota.
JR: Niin. Toisaalta onhan se niinkin, etteivät nuoret voi kuunnella isin levyjä, vaan pitää löytää joku uusi artisti, jonka paremmuuteen voi uskoa. Ja toisaalta myös isi voi kokea seuraavansa nykyaikaa löytäessään tällaisen uuden artistin, joka kuulostaa täysin samalta kuin se vanha suosikki. Sillä mukavalla erotuksella, että komppi on tämmöistä löysän kullin läpsyttelyä, mistä ei ole vaaraa saada sydämentykytyksiä vaikka olisi vähän ikää ja kiloja mittarissa.
TF: (nauraa ääneen) Apua, tapping-soolo! Ja noin hidaskin vielä. Ja mitäs nyt? Tämähän kuulostaa – uskallanko sanoa? Yngwie Malmsteenilta!
JR: Meinasin juuri sanoa. Warnerin laboratorioissa on yhdistetty Hetfieldin äijäily Malmsteenin neo-barokkiin. Mikäs siinä, varmaan kaksi 1980–90-lukujen vaihteen parhaiten myynyttä asiaa. Melko läpinäkyvää tämä näiden “metalli”.
TF: Voisiko olla joku sääntö, että jos soittaa tapping-soolon, sen pitäisi olla jotenkin parempi kuin kaikki jo olemassa olevat tapping-soolot? Jos sitä teemaa sitten lähtisi kehittelemään tuolla tavalla Malmsteen-tyyliin, siinä voisi olla jotain ideaa.
JR: Kyllä tämä mielestäni kertoo enemmän siitä, että suuret levy-yhtiöt ovat ihan paniikkissa. Julkaistaan niin riskitöntä materiaalia, ettei siinä ole mitään särmää. Tämä on juustohampurilaisen musiikillinen vastine. Tuttua ja turvallista, mutta kaventaa ja tyhmentää ihmisten makua.
Pää kii: Aina jonon viimeinen
Suomen virallisen punkyhtyeen saavin pohjalta löytyy riuska puolentoista minuutin rykäisy. Aina jonon viimeinen on julkaistu split-singlellä Lapinpolthajien kanssa.
JR: Kiva lisä tuo torvisektio. Onkohan se Damn Seagullsin Kallio Horns, kun kerran Elorantakin bändissä vaikuttaa. Mutta eihän tämä biisinä ole ekan levyn parhaan materiaalin tasolla. Perushyvä biisi, muttei mitään ihmeellistä. Tämä taitaa olla jo toinen Pää kii -splitti levyn jälkeen, eka tuli alkukesästä Death Laserin kanssa. Siinä mielessä menee kyllä ihan oppikirjan mukaan, että kuriositetteja levynkeräilijöille tässä trokataan.
TF: Mietin tätä kuunnellessani, milloin se Pää kii -backlash alkaa. Ei niin, että sellaista itse haluaisin tulevan, mutta Pää kii on kuitenkin saavuttanut suunnilleen kaiken, mitä tuollainen punkyhtye Suomessa voi.
JR: Aloitetaan se backlash vaikka tästä! “Pää kiin viimeisin on löysä ja melodioiltaan helposti unohtuva renkutus, jota ei edes virkistävä torvisoitinriffi voi pelastaa. Teemu Bergman potee totuttuun tapaan yksinäisyyttä sekoitettuaan päänsä subuilla ja keskioluella.” No ei, huumori sikseen, mutta onhan tämä nyt selvästi tämmöistä levyn ylijäämämatskua. Sounditkin ovat samalla tavalla treenikämppädemomaiset kuin Kalifornia Dreamingilla aikoinaan.
TF: Tyylipisteitä on pakko antaa täydet. Jännä nähdä, mitä yhtye tekee seuraavaksi, sillä tämä tie on tavallaan kuljettu loppuun.
JR: Saattaa olla, etteivät tee mitään. Luin viime viikolla Metro-lehdestä Bergmanin haastattelun, josta kävi ilmi, että aikovat katsoa kesän keikkojen jälkeen hommaa ja miettiä mitä seuraavaksi. Asenteena aika ihailtava, sillä kuka tahansa muu varmaan suoltaisi heti toisen levyn samaa kamaa, kun rauta on nyt kuuma.
Beck: I Won’t Be Long
Keväällä Beckiltä lupailtiin akustista levyä, mutta kesän aikana mies on julkaissut kaksi 15 minuutin pituista, kaikkea muuta kuin akustista singleä. Tällä biisillä vierailee Lollapalooza-kiertuekumppani 20 vuoden takaa, Sonic Youth -veteraani Kim Gordon.
JR: Katsos, Beck. Vieläkös tämäkin tekee musiikkia? Viimeisimmät muistoni herrasta ovat jostain Mutationsin (1998) ja Sea Changen (2002) ajoilta. Pari viime levyä ovat menneet ihan ohi.
TF: Beck on niitä artisteja, joita olen mielenkiinnolla seurannut Mellow Goldista (1994) asti. Jos juuri ollaan valitettu riskittömyyttä ja varman päälle pelaamista, niin Beckillä ei ole moisesta tietoakaan. Onhan se nyt uskomaton veto, kun pudottaa parin kuukauden välein kaksi 15-minuuttista singleä, joista ei ole edes tietoa, tulevatko ne uudelle levylle vai mitä.
JR: Kuulostaa kyllä jännältä. Tässä on vähän tuommoista köyhän miehen pulputtavaa motorik-komppia nu-gaze-särökuorrutuksilla. Hieman Wilcon viime levyjen pidempien raitojen tuntua.
TF: Olen aina digannut, kun jonkun pehmeän päälle laitetaan tuommoinen rujo feedbacksoundi. Kuten tässä. Rumpukomppi ei kylläkään ole ihmisen soittama, mutta se tukee tätä staattista äänimaisemaa tosi hyvin.
JR: Tässä tapahtuu yhtä vähän kuin aiemmassa Sannin biisissä, mutta nämä pikkudetaljit toimivat monotonista taustaa vasten aika hyvin. Niin kuin tuo hillitön Miami Vice -sähkörumpufilli! Beckillä on aina ollut huumoria, ja vaikkei tämä ihan samanlaista musiikillista slapstickkiä ole kuin Odelay (1996), niin kuulee kyllä, että miehellä on mittava levykokoelma ja vanhemmat Fluxus-taideryhmän reunamilla.
TF: Missäköhän se Kim Gordon lymyää? Biisi on jo puolivälissä eikä ole kuulunut inahdustakaan. Mutta pidän kyllä biisistä. Tässä on vähän dub-estetiikkaa, että pudotetaan välillä joku elementti pois ja tuodaan sitten takaisin.
JR: Kuten tuo akustinen kitara, joka tulee nyt mukaan. Kivasti lisää ilmaa tähän. Hei, tuolla on Kim Gordon! Varmaan tilaa kiinalaista ruokaa tai ties mitä. Ihan sama meno kuin Sonic Youthin levyillä: niin daideellista, niin daideellista. Ääni-installatiohan tämä on, jo nimikin kertoo sen. Ensin sanotaan, ettei tässä kauan mene, ja sitten kestää vartin. Konseptitaidetta koko homma.
Britney Spears: Ooh La La
Kaikenlaisen sekoilun ja seestymisen jälkeen Britney palaa uuden Smurffi-elokuvan soundtrackilta irrotetulla singlellä. Dr. Luken ja kumppaneiden kynästä tullut hitti pistää miettimään, yrittääkö Britney kuulostaa Smurffiinalta vai ihan vain itseltään.
JR: Aivot nyrjähtävät: tuo säkeistö kuulostaa ihan Krista Siegfridsin Marry Meltä!
TF: Ympyrä sulkeutuu! Alkuperäinen artisti alkaa kuulostaa kopiolta itsestään!
JR: Kyllä. Tämähän on siinäkin mielessä täydellinen sulkeutuva ympyrä, että Britney oli alun perinkin varsin muovinen poptuote. Aloittihan se Disneyn alaisuudessa siinä jossain Mikki-show’ssa, mistä Justin Timberlakekin tuli julkisuuteen.
TF: Totta. Mutta Kristaan verrattuna Britney ei ole enää kovin nuori.
JR: Mikä tekee tästä vihjailevan viattomasta pikkutuhmailusta entistäkin vaivaannuttavampaa.
TF: Tästähän kuulee välittömästi, että tämä on juuri se biisi, joka pyörii silloin, kun lopputekstit rullaavat ja Smurffit hyppivät ympärillä. (Wikipedia-tarkistus todistaa kappaleen olevan todellakin elokuvan ”closing theme”)
JR: Tekee mieli lähteä elokuvateatterista.
TF: Hei, fantastista! Tämä julkaistaan myös seiskatuumaisena. Pakko saada jostain!
JR: Onkohan sininen vinyyli, heh heh?
Placebo: Loud Like Love
Brittiläinen kevytgootti-synkistelijätrio julkaisee toisen singlen tulevalta seitsemänneltä levyltään, ja maailman mustahuulet ja itsensäviiltelijät hämmästyvät siitä, että sehän onkin ihan kuunneltava biisi. Loud Like Love -albumi kaupoissa 16. syyskuuta.
JR: Louder Than Love. Tuli nimestä heti Soundgarden mieleen.
TF: Minulle tuli sama mielleyhtymä. Johtuu varmaan sukupolvestamme.
JR: Tässä on hyvä rumpukomppi, hieno draivi. Itse asiassa koko säkeistö on rytmisektion varassa. Tuo kevytpsykedeelinen kitarakuvio on miksattu ihan taustalle.
TF: Joo, tämähän ei kuulosta yhtään hullummalta ollakseen Placebon single.
JR: Kertosäkeessäkin jotain ideaa. Kiva kun hidastetaan fraseerauksella, kun ei enää voi nostaa kiihkeämmäksi. Kahden sanan toisteleminen toimii.
TF: Minua tuo kertosäkeen rytmitys enimmäkseen ärsyttää. Tässä on taustalla joku toisen artistin biisi, mutta en saa kiinni, mikä se on. Springsteen tai U2, joku kunnon rock-anthemi.
JR: Aika paljon on Michael Stipea Brian Molkon äänessä, varsinkin kertosäkeessä. Juuri tuo nykivä ja änkyttävä sanojen toistelu on ihan Stipea. Ja noi sanat, mitä se toistelee: breathe ja believe. Nehän ovat molemmat R.E.M.-biisejä!
TF: Ei tämäkään keksi pyörää uudestaan. Kappaleeseen ehtii kyllästyä jo sen soidessa, vaikka tässä nipussa biisi vaikutti mielenkiintoiselta.
