Rumban päätoimittaja Teemu Fiilin ja avustaja Jari Setälä pistävät uusia kappaleita poikki ja pinoon.
Kuva: Warner
Kuuntele kappaleet niiden nimeä klikkaamalla.
Muse: Madness
Teatraalisen areenarockin moderni airut Muse pelotteli (tai houkutteli) jo aiemmin fanejaan vihjailemalla, että syyskuussa ilmestyvä albumi The 2nd Law sisältäisi jopa pesunkestävää dubstepiä. Levyn ensimmäinen single Madness ei kuitenkaan kuulosta Skrillexiltä eikä nimestään huolimatta juuri hullunkurisen rohkealtakaan.
JS: Outo valinta ensimmäiseksi singleksi. Ei tämä kuulosta enää yhtään Muselta, mutta ei tällä myöskään suoraan kosiskella sitä dubstep-porukkaa. Odotin koko ajan, että jossain vaiheessa tulisi mättökliimaksi kitarat täysillä, mutta ei sitä ikinä tullutkaan.
TF: On tämä sitten Muselle kuinka epätyypillinen biisi tahansa, niin sävellyksenä biisi kuulostaa silti ihan Queenin I Want to Break Freeltä tai George Michaelin Faithiltä. Stemmalaulut ovat kuin suoraan Queenilta.
JS: Kitarasoolo on myös aivan ehtaa Brian Maytä.
TF: Mietin jopa ensin, onko tämä oikeasti joku huumoribiisi. Tehdään vähän läpällä tällainen Queen-kliseitä hyödyntävä pop-biisi, johon laitetaan sitten tuo dubstep-basso kertomaan, mikä vuosi nyt oikeasti on.
JS: Ehkä Muse on suosioltaan jo sillä tasolla, että se voi tehdä studiossa käytännössä mitä tahansa ja myhäillä sitten, että uppoaako tämä oikeasti ihmisille.
TF: Toivoisin kuitenkin, että bändi käyttäisi sitä mahdollisuutta hyväkseen ja tekisi välillä jotain oikeasti rohkeaa. Bändin kokeiluissa on yleensä ollut aina sellainen ärsyttävän tietoinen kokeilun maku.
JS: Tekisivät edes välillä oikeasti hyvää musiikkia. Poppimaisuudesta huolimatta ei tässä ollut edes sitä tarttumapintaa.
TF: Kuuntele perään vaikka se Queenin kappale, niin siinä sitä tarttuvuutta riittää. Ehkä Muse voisi tehdä seuraavaksi rehellisen powerballadin Total Eclipse of the Heartin hengessä?
Swans: Mother of the World
Noiserockin ja postpunkin legenda Swans palaa julkaisukantaan kaksituntisella albumijärkäleellä The Seer. Ensimmäinen ”single” kestää vaatimattomat kymmenen minuuttia ja tarjoaa tutun paletin desibelirajojen paukutusta ja painostavia apokalyptisia visioita.
JS: Vaatii kyllä aika vahvaa näkemystä uskaltaa ryhtyä rakentamaan biisiä kahden nuotin jumituksesta.
TF: Mitään kesähittiä ei ainakaan olla tekemässä. Kerroksittainen minimalismi toimii, koska tässä alkaa kuuntelemaan kaikkia niitä pieniä muutoksia.
JS: Ei oikeastaan olla kaukana jostain Godspeed You! Black Emperorista. Samanlaista tunnelmaa ja melodiamaailmaa.
TF: Tämä sopisi todella hyvin johonkin elokuvaan. Hitaasti kasvavaa dynamiikkaa. Tuo väliosan hämärä ulinalaulu kuulostaa kyllä siltä kuin Sepi Kumpulainen olisi päästetty studioon Swansin kanssa.
JS: Vaikea kuvitella, että kukaan muu kuin Michael Gira pystyisi laulamaan tällaisen biisin päälle uskottavasti. Nytkin Gira vain huohottaa mikkiin ja muu bändi on hiljaa.
TF: Ei tällaista musiikkia kukaan ryhdy tekemään poseeraten. No nyt lähtee! Yhtäkkiä tällainen hyvin erilainen, aika nätin kuuloinen osa. Mahtavaa, miten biisi palkitsee tässä loppuvaiheessa. Tässä oli hienosti nivottu jopa kolme tai neljä ihan erilaista biisiä yhteen.
JS: Toimii varmaan keikalla tosi hyvin. Swans on kuitenkin niin selkeästi keikkamusaa, että se järjetön äänenpaine tavallaan vasta kruunaa nämä biisit. Siihen hypnoottiseen tilaan on helppo vaipua.
Taylor Swift: We Are Never Ever Getting Back Together
Country-teinistä pop-tähdeksi kypsynyt laulajatar julkaisee lokakuussa uuden albumin, jonka ensisingle väitetysti rikkoi Yhdysvalloissa naisartistien yhden viikon myyntiennätykset. Single on hittinikkari Max Martinin käsialaa.
TF: Hupaisat sanat. “With some indie record that’s much cooler than mine.” Kunnon eronjälkeinen poikaystävän kyykytysbiisi. Sanoista tulee mieleen Shania Twainin That Don’t Impress Me Much.
JS: Kertosäe jää heti soimaan päähän vähän kuin varkain. Todella halpa koukku tungettu siihen, mutta toimii törkeän hyvin.
TF: Ärsyttävä koukku, mutta todellakin tarttuva. Ehkä kerran tai kaksi vuodessa tässä genressä tulee näin hyviä biisejä. En yhtään ihmettele, että tämä oli Jenkeissä listaykkönen.
JS: Todella kaukana tässä ollaan niistä country-juurista. Biisi on niin geneerinen, ettei tässä ole enää oikeastaan yhtään Taylor Swiftiä jäljellä.
TF: Tässä vaiheessa uraa se country-tausta voi olla jo haitaksi, joten Taylorin kannattaakin karistaa se pois. Sehän näissä tämän päivän mainstream-laulajissa on jännää, että huolimatta siitä, aloitatko country- vai skeittipunk-tyttönä, jossain vaiheessa jokainen kuitenkin päätyy laulamaan geneeristä radiopoppia.
JS: Tämä voisi olla yhtä hyvin vaikka Katy Perryn biisi. Hieno teos silti.
TF: Ei Taylor näytä levyn kannessakaan enää miltään country-tytöltä, vaan joltain coolilta yliopistomimmiltä.
JS: Taitaa olla Ray-Banin Wayfareritkin päässä kannessa.
Juttu jatkuu seuraavalla sivulla: