Oneohtrix Point Never
Ääniwalli
13.11.2025
Teksti ja kuvat: Mikael Mattila
Kyllä tätä jo odotettiinkin.
Kun Oneohtrix Point Never eli Daniel Lopatin eli kavereiden kesken OPN esiintyi viimeksi Suomessa Korjaamolla tasan 12 vuotta sitten, hän teki rikkinäseltä käyttöjärjestelmältä kuulostavia, futuristisia syntikkadekonstruktioitaan asiaharrastajien marginaalille.
Myös marraskuussa 2025 hän soitti rikkinäiseltä käyttöjärjestelmältä kuulostavia, futuristisia syntikkadekonstruktioita asiaharrastajien marginaalille.
Välissä tapahtui kuitenkin ihmeellisiä asioita.
Artisti, joka aikoinaan julkaisi musiikkia suomalaisen Tomutontun kaltaisten underground-nimien kanssa, tempaistiin kansainvälisen popmusiikin huipulle.
Lyhyesti: yksi planeetan ykkösartisteista eli The Weeknd näki Safdien veljesten Good Time -trillerin, ihastui Lopatinin siihen säveltämään musiikkiin ja ehdotti yhteistyötä. Kohta käsittämättömän niminen avantgardeartisti häärikin jo Super Bowlin väliaikashow’n musiikillisena johtajana.
Jättisuosion jälkeen Lopatinia yritettiin Suomeen kahdesti: Sidewaysiin vuonna 2022, Ääniwalliin vuonna 2024. Molemmat keikat peruuntuivat.
Ajattelin amerikkalaisten ajankohtaisräppäreiden tapauksia: Joka vuosi on saanut lukea, miten joku sillä hetkellä kurantti tähti peruukin Suomen-keikkansa lähinnä siksi, koska ei huvita. Oli pandemiaa ja Ukrainan sotaa tai ei.
Toisaalta, miksi kiinnostaisi kyntää jotain Euroopan perukoita, kun voi mukavasti kotimaassaan duunailla paljon mielekkäämpiä ja rahakkaampia projekteja hittiohjaajien ja -artistien kanssa?
Lopulta Fullsteamin sitkeys palkittiin. Kolmannella kerralla Daniel Lopatin nousi kuin nousikin videotaiteilija Freeka Tetin kanssa Ääniwallin lavalle 13. marraskuuta 2025.
Niukan viiden keikan kiertueen muut keikat olivat Espanjassa, Portugalissa ja Tsekissä. Helsinkiin harhaileminen oli varmasti logistisesti epäkäytännöllistä.
Ehkä Lopatin koki olevansa palveluksen velkaa?
Harvinaista herkkua tämä ainakin oli! Minikiertueella Lopatin soittaisi vielä ilmestymättömän Tranquilizer-albuminsa läpi neitseellisille yleisöille.
Kun käy välissä tienaamassa huipputuottajana, voi palata tekemään tinkimätöntä taidetta. Mikäs sen mukavampaa?
Ainakin Ääniwallissa nähtiin kaksi tekemisestään aidosti innostunutta taiteilijaa. Jos instrumentaalia ja postmodernia nappienpainelu- ja ruuvailumusiikkia voi soittaa ja sen taustalle tykittää digitaalisen kulttuurin rojua viimeisten kolmen-neljän vuosikymmenen ajalta niin, että “hyvä fiilis” välittyy, ja että lavalla todellakin soitetaan biisi toisensa jälkeen taukoineen ja väliaplodeineen kaikkineen, niin tässä oli sellainen.
Yleensä kun tällaiset keikat hoidetaan niin, että artisti tulee lavalle, laittaa koneet käymään, soittaa tunnin, sulkee koneet, moikkaa ja lähtee pois.
Muistan ehkä kaksi nimeä, jotka ovat rikkoneet tämän kaavan: aina yhtä flambojantti William Basinski ja Buchla-syntikastaan vielä kasikymppisenäkin liikuttavan innoissaan oleva Suzanne Ciani.
Jää rikottiin heti alussa. Lopatin morjensti yleisöä ja ilmoitti keikan aluksi, että he soittavat koko tulevan levyn. Toivottavasti tykkäätte.
Sitten lähdettiin. Tranquilizer paljastui paljolti mietteliääksi, hiljaiseksikin levyksi, jota kuitenkin soitettiin kiitettävän reippaalla äänenpaineella. Linjat olivat pitkiä, samplet säästeliäitä. Albumin avaavan For Residue -kappaleen 12-kielisen kitaran sointu sihahti Ääniwallissa ilmoille kuin vissypullon avaus. Sen päälle tulivat syntikkalinjat olivat raikkaita kuin kasvovesimainoksessa.
Lopatin on kertonut koostaneensa uutuuslevyn Internet Archive -sivustolta löytämästään mainosmusiikkiarkistosta. Resepti itsessään on tekijänsä näköinen: myös vuoden 2011 mestariteos Replica on rakennettu mainossampleista.
Ilmaisu eroaa. Replican äänikollaasi änkyttelee hyökkäävästi, Tranquilizer nojaa taaksepäin. Musiikki oli useimmiten seesteistä, lähes helppoa. New agea, mikä toisaalta on aina ollut Lopatinille rakas viitepiste.
Huomio keskittyi useasti Freeka Tetin mielikuvitukselliseen videokuvaan. Se oli paikoin mielenkiintoisempaa kuin itse musiikki, mutta toisaalta nähtävääkin oli.
Tet oli rakentanut eräänlaisen dioraaman, joka näytti tyhjältä amerikkalaisen ysäri-sitcomin studiolta. Mukana oli pari monitoria, Pääsiäissaarten Rapa nui -ukot mieleen tuovia karhuhahmoja ja ovi, jota ei koskaan avattu, mutta jonka alta kajasti välillä aavemaista värivaloa. Välillä taustakankaalle ajettiin videosignaalia suoraan monitorista, välillä Tetin operoimasta kamerasta, mikä toi kuva kuvassa -kiertoefektin.
Visuaalinen käsikirjoitus oli sellaista, mitä OPN:n kroonisesti nettikulttuureista riippuvaiselta estetiikalta sopikin odottaa: kaupunkimaisemista ajettiin pian kuvaputkitelevision VHS-mössöön, sitten sopivasti keinotekoisen näköisiin videopelimaisemiin, joissa näkyi niin metsiä kuin tyhjiä toimistoja. Jossain vaiheessa taas näkymä oli kuin modatusta Doom-räiskinnästä, ja pian räiskintäpelien historiaa olikin pikajuostu itse rakennettuihin Fortnite-kenttiin.
Se, miten hyvin videovirran viittaukset menivät perille tai ohi, riippui varmasti siitä, miten “kroonisesti online” kukin yleisössä sattui olemaan, ja miten tuttuja sellaiset asiasanat kuin “brainrot” tai “Backrooms” kullekin ovat.
Joka tapauksessa, tässä oltiin vahvasti digitaalisen kulttuurin ajan pulssilla.
Halutessaan Tranquilizerin biisit veivät huomiota myös itseensä. Etenkin loppupuolella Lopatin nostatti yleisön alleen hautaavia, vangelismaisia syntikka-aaltoja, joiden päällä tutut Juno 60 -syntikan melodialinjat kiisivät kuin suihkukonevanat taivaalla. Tuo tuttu sopivasti alavireessä lepattava soundi on Lopatinille kuin Old Black -kitara Neil Youngille tai syvänsininen värisävy Yves Kleinille: käyntikortti ja allekirjoitus maalauksen alanurkassa.
Loppupuolella vellonta sai myös jonkinlaisen kliimaksin, kun Rodl Glide -kappaleen nuhainen rumpukonebiitti avautui täysimittaiseen teknotamppaukseen ja albumiversiota huomattavasti röyhkeämmin. Viimeiseen Waterfalls-kappaleeseen oli taasen uutettu niin kireät MIDI-cembalot kuin sadeputkirohinat – tuttuja elementtejä OPN-katalogista nekin.
Hitit, koska OPN:lläkin niitä on, oli säästetty encoreihin: vuoden 2013 R Plus Seven -albumin avaus- ja loppuraidat Boring Angel ja Chrome Country. Ne ovat Tranquilizeria abstraktimpaa mutta toisaalta myös tarttuvampaa musiikkia.
Boring Angelin pätkityt kuoro- ja urkusamplet juoksevat kuin lähdekoodi ruudulla ja Chrome Country on kuin voimaballadi ja itsetarkoituksellinen magnum opus, jonka teho on jotenkin samanlainen kuin Phil Collinsin In the Air Tonightissa: pitkän alkuintron tarkoitus on vain odotuttaa kuulijaa vääjäämätöntä kliimaksia varten. Collinsilla se on rumpufilli, Lopatinilla kaunis, jopa imelän harras urkufuuga.
Noin 90-prosenttisesti täysi Ääniwalli oli riemuissaan, taiteilijat myhäilivät tyytyväisinä. Kaikilla oli hauskaa. Odotus kannatti.