Naisia, naisia, antautuvaisia. Niinhän se Mustajärven Pate aikoinaan hoilotteli. Mutta tällä tavallako se aina menee rock-maailmassa? Tuukka Hämäläinen pohtii asiaa.
Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Sony Music
Tälläkin palstalla on monesti todettu, että populaarimusiikin ja etenkin rockin naiskuva on melko yksitoikkoinen. Silloinkin kun lyriikoissa puhutaan naisista positiiviseen sävyyn, on kyse usein miehen perspektiivistä, jossa naisia arvostellaan ulkonäön ja viettelevyyden perustein. Tämä asennoituminen näkyy myös yleisemmin rock-kulttuurissa; äijäilyssä ja musiikkivideoissa.
Siksipä sietääkin nostaa esiin joitakuita feministisemmin asennoituneita lyyrikoita, jotka edustavat popin uutta virtausta. ”Feminismi”-termiin suhtaudutaan usein kriittisesti, eikä monellekaan ole selvää, millaisia merkityksiä sanalla voi olla. Täsmennän siis, että tässä kontekstissa tarkoitan feminismillä sellaista näkökulmaa tai asennette, jossa nainen nostetaan (tai pyritään nostamaan) sekundaarisesta, miehelle alisteisesta asemasta ensisijaiseksi toimijaksi. Tämä voi ilmetä monin tavoin, eivätkä tulkintakysymykset ole aina aivan yksinkertaisia.
I kissed a girl and I liked it, the taste of her cherry chapstick
I kissed a girl just to try it, I hope my boyfriend don’t mind it
It felt so wrong, it felt so right, don’t mean I’m in love tonight
I kissed a girl and I liked it, I liked it
”I Kissed A Girl”, kirj. Katy Perry, Lukasz Gottwald, Max Martin, Cathy Dennis (One of the Boys, 2008)
Kaikki naisten kirjoittama lyriikka ei ole feminististä – ja vastavuoroisesti kaikki miesten kirjoittama lyriikka ei suinkaan ole sovinistista tai naisia alistavaa. Esimerkiksi yllä siteerattu Katy Perryn kappale on kaikkea muuta kuin feministinen. Se on pikkutuhmana kokeiluna teini-ikäisille markkinoitua huttua, jossa jo se ennakkoasenne, että naisen suuteleminen on jotenkin ”tuhmaa”, kielii kappaleen maskuliinisesta sävystä. Musiikkivideota katsoessa on helppo uskoa, että nainen on pelkkä koriste.
Ylimalkaan voisi kuitenkin sanoa, että pop-lyriikka on 2000-luvun puolella muuttunut yhä enemmän sukupuolineutraaliksi. Samaa ei voi välttämättä sanoa pop-kulttuurista ylipäänsä. Aivan hiljattain muun muassa Garbagen solisti Shirley Manson kommentoi mediassa kovin sanoin musiikkiteollisuudeen asennetta naisia kohtaan. Manson vertasi naistähtiä katutyttöihin, jotka keräävät rahaa parittajilleen, eli levy-yhtiöille ja keikkajärjestäjille.
Lausuntoa kommentoidakseen tulisi tuntea musiikkiteollisuuden sisäisiä lainalaisuuksia ja käytäntöjä tarkemmin, mutta Manson nosti esiin myös toisen, hyvin keskeisen seikan: vahvoina naisartisteina pidettyjen tähtien kappaleet ovat usein miesten tekemiä. Tämä jos joku viittaa siihen, ettei valta-asetelma ole kovinkaan tasa-arvoinen.
Kuka teki minusta tän naisen
Joka heikkoja kohtiaan kadulla muille myy
Kuka teki minusta tän naisen
Joka huutaen ovellasi polvistuu
Ja kuka teki minusta tän naisen
Joka pimeessä lohdutustasi odottaa
”Kuka teki minusta tän naisen”, san. Jippu (Kuka teki minusta tän naisen, 2008)
Ulkomaisista artisteista vahvat naistähdet, kuten Madonna ja Lady Gaga, assosioidaan helposti feministisiksi. Kotimaisista myös muun muassa Chisu, Mariska, PMMP ja pian esikoislevynsä julkaiseva Heli Kajo korostavat naisen roolia teksteissään.
Ei ole kuitenkaan aina selvää, kenen ehdoilla naisetkaan kirjoittavat naisista. Se, että Jenni Vartiaisen Ihmisten edessä -kappaleessa kerrotaan naisten välisestä homoseksuaalisuudesta, ei vielä tee kappaleesta tippaakaan feminististä. Teemu Brunilan kirjoittama sanoitus on itseasiassa aika ulkokohtainen, eikä pääse pintaa syvemmälle henkilöidensä sielunelämään.
My mama told me when I was young
We are all born superstars
She rolled my hair and put my lipstick on
In the glass of her boudoir
There’s nothin’ wrong with lovin’ who you are
She said, ’cause He made you perfect, babe
So hold your head up, girl and you you’ll go far
Listen to me when I say
”Born This Way”, kirj. Stefani Germanotta, Jeppe Laursen, Paul Blair, Fernando Garibay (Born This Way, 2011)
Kansainvälistä pop-kulttuuria tarkastellessa herää helposti lievä vastareaktio. On hankala uskoa Lady Gagan julistusta, kun tähti samalla keikistelee pornahtavissa asuissa videoilla. Anteeksi vain, mutta se vaatii kyllä veronsa uskottavuudesta. Kuten myös Weird Al Yankovic parodiaversiossaan (Perform This Way) osoittaa, on räväkkyydellä kaksi tulkintaa: joko se on aitoa luonnetta tai aivan tolkutonta esittämistä.
Mun myrkky toimii tehoaa
Se hengenmenon heti tuottaa
Saa äijäni sen todistaa
Kun myrkyn sille aion juottaa
Palmupuiden katveeseen
Kullan kanssa pian meen
Päiväin raukeuteen,
Öiden villiin sykkeeseen
Saa jäädä tämä kylmä maa
Jossa ei voi rakastaa
Kauas katoaa myrkynkeittäjä suloinen
”Suloinen myrkynkeittäjä”, san. Mariska (Mariska & Pahat Sudet, 2010)
Mariska on oiva esimerkki feministisestä asenteesta. Esimerkiksi Suloinen myrkynkeittäjä -kappaleessa nainen ottaa kirjaimellisesti vallan omiin käsiinsä ja pistää miehen kylmäksi. Tällä on myös symbolinen tehtävä: mies ”tapetaan” sanoitukseen vaikuttavana tekijänä. Biisin asema albumin alkupuolella on avata pelikenttä naislähtöiselle ilmaisulle. Eleellä on merkitystä jo siksi, että operoidaan iskelmän sangen takapajuisella kentällä, jossa naisten rooli on perinteisesti ollut haikailla kappaleissa kultansa perään.
Se, että monikaan kuulija ei välttämättä ole tehnyt tätä tulkintaa tietoisesti, ei tarkoita, etteikö sillä olisi vaikutusta.
Uudemmista artisteista nostan esiin Heli Kajon, jonka esikoisalbumi julkaistaan tulevan viikon keskiviikkona (23.5.). Elämäsi suloisin virhe on ihmissuhdelevy, jossa naisen rooli asetetaan samalle viivalle kuin miehenkin. Kajon kappaleissa naiset pettävät ja haikailevat vieraiden kyytiin siinä missä miehetkin. Miehen klassinen asema joko ”villinä ja vapaana” toimijana tai marttyyrisena kärsijänä kyseenalaistuu.
Koska albumia ei ole vielä varsinaisesti julkaistu, en kehtaa lainata sanoituksia suoraan. Nimikkokappaleessa kuitenkin (Heli-niminen) kertoja ruotii omaa kelvotonta luontoaan, ja esimerkiksi Sosiaalista toimintaa -biisissä pettäminen esitetään jopa tavanomaisena urbaanin ihmisen harrastuksena. Sanoitukset ovat yhtä aikaa läheisen ymmärtäväisiä ja etäisen ironisia.
Ainoa mahdollinen kompastuskivi on Elämäsi suloisin virhe -kappaleen vertaus ”oikeastaan olen kuin mies”. Tämä on avoin tulkinnalle: tarkoittaako laulun kertoja, että hänet yksilönä voidaan leimata seikkailunhaluisiin miehiin, jolloin sanoitusmaailman nainen jää yhä miehelle alimääräytyneeseen asemaan, vai onko kyse laajemmasta yleistyksestä; että olemme kaikki lopulta aika samanlaisia?
One way or another I’m gonna find ya
I’m gonna getcha getcha getcha getcha
One way or another I’m gonna win ya
I’m gonna getcha getcha getcha getcha
One way or another I’m gonna see ya
I’m gonna meetcha meetcha meetcha meetcha
One day, maybe next week
I’m gonna meetcha, I’m gonna meetcha, I’ll meetcha
I will drive past your house
And if the lights are all down
I’ll see who’s around
”One Way Or Another”, kirj. Debbie Harry, Nigel Harrison (Parrallel Lines, 1978)
Naistoimijat eivät kuitenkaan ole varsinaisesti uusi ilmiö pop-musiikissa. Feministisesti painottuneita tekijöitä on ollut aiemminkin. Janis Joplin, Patti Smith ja Blondien Debbie Harry ovat tässä suhteessa uranuurtajia, mutta heidän vaikutuksensa on ollut vähäistä suhteessa valtavirran poppiin. Suurin osa naisartisteista kirjoittaa yhä miehen äänellä, sillä niinhän meidät on ”opetettu” ajattelemaan.
Mutta kuten jo aiemmin totesin, eivät kaikki mieslyyrikotkaan kohtele naisia alistavasti. Valtaosa vaihtoehtorockin, punkin, progen ja metallin tekijöistä käsittelee naisia erittäin tasapuolisesti – mutta tässä ollaankin valtavirran ulkopuolella.
Harva on kuitenkaan uskaltanut kirjoittaa suoraan ja vakavasti sukupuolten välisestä erosta. Rushin taitava lyyrikko Neil Peart uskaltautui tähänkin tehtävään Alien Shore -kappaleessa. Myös rotujen välistä eroa puivassa kappaleessa yritetään aktiivisesti tavoitella tuota ”vierasta rantaa”, toiseutta. Peartin näkökulma valottaa oikeastaan lähinnä sitä, miksi mieslyyrikot uskaltavat harvoin kirjoittaa naisen perspektiivistä: jos rehellisiä ollaan, omasta sukupuolisesta perspektiivistään on helkkarin hankala irroittautua. Se ei tietysti estä yrittämästä.
You and I, we are strangers by one chromosome
Slave to the hormone, body and soul
In a struggle to be happy and free
Swimming in a primitive sea
You and I, we must dive below the surface
A world of red neon and ultramarine
Shining bridges on the ocean floor
Reaching to the alien shore
For you and me, sex is not a competition
For you and me, sex is not a job description
For you and me
We agree
Reaching for the alien shore
”Alien Shore”, san. Neil Peart (Counterparts, 1993)