Pop-essee: Lemmy on totta, me emme ole

Perttu Häkkisen pop-essee Lemmystä julkaistiin Rumbassa 1/2016. Julkaisemme sen internetissä Motörhead-legendan kuoleman kaksivuotispäivänä.

Kolmesta asiasta voimme olla yksimielisiä: Lemmy syntyi, eli ja kuoli. Yksityiskohdista neuvottelemme seuraavaksi.

Tässä luonteeltaan varsin subjektiivisessa muistelossa joudun toisinaan kirjoittamaan myös itsestäni. Sille ei voi mitään. Rock and rollin vastaanottaminen on luonteeltaan niin puhtaan subjektiivinen kokemus, etten koe olevani kykeneväinen ilmaisemaan tiettyjä elimellisiä seikkoja sivuamatta samalla henkilöhistoriaani.

Tutustuin Motörheadin musiikkiin 80-luvun lopussa ja innostuin siitä välittömästi.

Innostuin siitä itse asiassa niin paljon, että osallistuin Overkill-kappaleella ala-asteen levyraatiin. Luokkatoverit veivät lähinnä Raptoria, joka lopulta voittikin. Motörhead hävisi. Ihailin lapsena myös Zeppeliniä ja Stoogesia, mutta Motörheadin ilmaisu oli jostain syystä aivan omaa luokkaansa. Eritoten Lemmyn ääni. Se oli kauhea mutta samalla oudon kutsuva. Tavallisen ihmisääntelyn sijaan se kuulosti jonkin myyttisen pedon, kenties minotaurin, huudolta. (Lapsekkaassa mielessäni samaistinkin levynkansien Snaggletooth-taistelusian Lemmyyn itseensä. Myöhemmin opin olleeni oikeassa.)

Ja myyttinen oliohan Lemmy eittämättä olikin, aivan Jeesukseen verrattavissa. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Teini-ikäisenä löysin Hawkwindin musiikin. Tuttavani isällä oli Space Ritual -albumi, jonka vaihdoin tuttavani kanssa erääseen muodikkaaseen trip hop -levyyn. Isä oli nimittäin maininnut aikovansa hirttää itsensä, joten järkeilimme, ettei ainakaan hän tulisi levyä tarvitsemaan.

Siitä lähtien olen kuunnellut albumia jatkuvalla syötöllä. Vuosi sitten Soundin haastattelussa valitsin sen ”Mieluisimmaksi varsinaiseksi rock-albumiksi”. Perusteluissa mainitsin Space Ritualin ”pelastaneen minut teininä, Terveitten käsien ohella, grungelta ja muulta tuhruiselta jollotukselta.”

Se on, eikä vähiten Lemmyn jyräävän bassonsoiton ansiosta, täydellinen jytälevy.

Hawkwind oli, kuten Lemmyä käsitelleessä dokumenttielokuvassa osuvasti ilmaistiin, ”hippibändi, jota punkkaritkin kehtasivat kuunnella”. Motörhead oli puolestaan hevibändi, jota punkkaritkin kehtasivat kuunnella. Gaye Advertillakin oli nahkatakissaan Motörheadin merkki.

Peruseetokseltaan Motörhead kuitenkin oli, kuten Lemmykin tapasi alati muistuttaa, rock and roll -yhtye. Heiltä uupui sekä heviin läheisesti liittyvä tekninen yliyrittäminen että punkin vaivaannuttava poliittisuus. Siinä missä leijonanosa punkyhtyeistä kuulosti vasemmistonuorten puppugeneraattoreilta, jylisi Motörheadin pommittaja moisten sekulaarien teemojen yläpuolella. Lemmy ei perustanut poliitikoista, papeista tai feministeistä.

Motörhead palvoi rock and rollin ekstaattisuutta ja siitä uhoavaa puhdistavaa voimaa. He kurkottivat transsendenttiin, tuonpuoleiseen, tietoisuuden taakse. Lemmyn sanoitukset eivät tuhrailleet pintatajunnassa vellovien dikotomioiden parissa, vaan kuvastivat todellisuutta niiden takana: Valon, nopeuden, ja katkeamattoman selkäytimestä purkautuvan energian sfääriä.

”You win some, lose some, all the same to me.” Dualismin ripun takana kaikki arkipäivän vähäpätöisyydet menettivät merkityksensä.

Kesällä 2004 sain etuoikeuden todistaa Ruisrockissa sekä Hawkwindin että Motörheadin esiintymisiä.

Seisoin ystäväni kanssa etäällä lavasta, koska asiat ja ihmiset ovat usein parhaimmillaan juuri kaukaisuudesta tarkkailtuina. Auringonpaisteisessa Ruissalossa suoritettu toimitus ei juuri muistuttanut perinteistä rockkonserttia muutoin kuin ulkoisilta puitteiltaan: Sisällöllisesti kyse oli ennemminkin jonkinlaisesta solarfallisesta palvontamenosta, joka ylitti arkijärjen sfäärin.

Motörheadin taide virtasi suoraan lähteestä: se oli jollain oudolla ja huonosti sanallistuvalla tavalla täydellistä. Siitä ei puuttunut mitään.

Matkalta elämään jäikin minkä tahansa asiantilan Y superlatiivista ylivoimaisuutta kuvastava ilmaus: ”Toimii kuin Motörhead nipsuissa”.

Oppineistolla ja rahvaalla on tapana spekuloida ”historian Jeesuksella”.

Kuka hän oli? Mitä hän ajatteli?

Samaa voisimme kysyä Lemmystä. Hänhän oli hahmona aikalailla Jeesuksen kaltainen: sama syntymäpäivä, pitkät hiukset, tykkäsi kallistella mukia huolimattomien naisten seurassa.

Molemmat olivat myös ihmissuvun keskuuteen syntyneitä vapahtajahahmoja, jotka julistivat taivaitten valtakunnan ilosanomaa. Jeesus valoi uskoa iankaikkiseen elämään, Lemmy puolestaan vakuutti omalla esimerkillään monta illuusiotonta miespolvea siitä, että elämänsä voi todella viettää flipperiä piesten, toista maailmansotaa leikkien ja piriä tissibaarissa ryystäen.

Enkä usko, että Lemmyn evankeliumi tulee kaikumaan kuuroille korville tulevaisuudessakaan. Katson kolmevuotiasta poikaani: hänelläkin on päiväkotiin rientäessään yllään pikkuruinen Motörhead-paita.

Jeesuksen tapaan Lemmykin oli enemmän kuin ihminen – hän oli idoli. Hengen astia, johon miljoonat ja taas miljoonat kansalaiset projisoivat salatut toiveensa.

Jeesusta ja Lemmyä yhdistää myös se piirre, että kumpaankin liitetty myyttinen aineisto on luonteeltaan sekä historiallisia tosiseikkoja väkevämpää että todistusvoimaisempaa.

Katsoin joitakin vuosia sitten Lemmystä kertovan dokumentin ja luin hänen elämäkertansa, mutta en oppinut niistä mitään sellaista merkityksellistä, mikä ei jotenkin olisi kuvastunut jo Motörheadin musiikista.

Me tiedämme historian Lemmystä paljonkin, mutta rutkasti jää arvailujen varaan. Millainen oli hänen sisäinen Getsemanensa? Mitä hän tunsi noina loputtomina tunteina tuijottaessaan ruokkoamatonta kuvajaistaan yksikätisen rosvon välinpitämättömästä pinnasta, taustallaan vain jäiden kolina tyhjenevässä lasissa? Millaisia olivat hänen yksinäisyyden ja ahdistuksen hetkensä? Millaista oli viettää aikuisikänsä soittamalla Ahveniston, Punkaharjun ja Pellon kaltaisissa paikoissa juopuneitten maalaisten taantuneille laumoille?

”Olen jo 37-vuotias enkä tahdo kuolla”, oli Lemmy tuskaillut Ilta-Sanomille Lappeenrannassa 1982 tuijottaessaan kesäsadetta hotellihuoneensa ikkunasta.

Ihmisen pojan tuskaan on helppo yhtyä: jokainen ”puolannuhaa” maistanut kansalainen tietää, että jo pelkästään kahdenkin vuorokauden rykimisestä maksettava hinta on kauhea, eivätkä laskut vanhetessa loivene.

Lemmy kuitenkin jatkoi elämistä.

Monasti mietin, millainen hänen kuolemansa päivä tulisi olemaan. Silti se järkytti. Vastahan olin nostanut maljan hänen seitsemänkymmentävuotispäivänsä kunniaksi.

Lemmy haudattiin viime yönä. Minä en seurannut toimitusta suorana videopalvelusta, koska huomion keskipisteenä ollut maallinen kuori ei pitänyt sisällään enää mitään merkityksellistä.

Länsimaisessa viisausperinteessä on tavattu puhua tulemisen maailmasta ja olemisen maailmasta.

Olemisen maailma on arkkityyppinen, metafyysinen, ikuinen ja todellinen, tulemisen maailma vasta pyrkii samaan. Kari Peitsamo on ilmaissut saman ajatuksen toteamalla kauniisti ”Kyllä Raamattu on totta, mutta me emme ole.”

Peitsamon viisautta mukaillen voisikin todeta: Lemmy on totta, me emme ole.