Sunrise Avenuen seurassa pitkin Eurooppaa risteilevä Superscar jatkaa selontekoaan matkan vaiheista.
Teksti ja kuvat: Superscar
5.3.2013 – Braunschweig, Stadtshalle
Ensimmäinen välipäivä oli takana, kun bussi otti suunnan hotellilta noin 10 kilometrin päähän seuraavaan keikkapaikkaan, Braunschweigin Stadtshalleen. Paikka oli suuri konserttisali, josta oli raivattu kentältä kaikki tuolit pois, jotta ihmiset mahtuisivat tanssahtelemaan ja pitämään hauskaa.
Fiilikset olivat melko väsyneet ja raukeat vapaapäivän reippailuista ja seikkailuista. Meillä oli tiedossa, että paikalla olisi myös paljon ihmisiä, jotka olivat tutustuneet musiikkiimme ennalta, joten se loi suurta innostuneisuutta illan odotukseen. Takahuoneet sijaitsivat paikan toisessa kerroksessa, jossa takahuoneena oli suuria konferenssihuoneita kookkaine kerrostalomaisine parvekkeineen.
Aurinko porotti Braunschweigissa niin, että lämpötila nousi jopa 10 celsius-asteeseen. Sehän tietysti tuntui suomipojista mahtavalta. Nautittuamme gourmeetason cateringit, päätimme jälleen hyödyntää luppoaikaa kokemusten filmatisointiin.
Braunschweig on todella pieni kaupunki, ja tehtyämme noin puolentoista tunnin verran location scoutingia, käteen ei juurikaan jäänyt mitään loisteliasta. Yksi todella tyylikäs kirkonedusta saatiin ikuistettua niin, että Superscar istui savukkeella sen edustalla.
Oli aika tehdä soundcheckiä, ja siinä alkoi olla pojilla suut hevosenkengällä. Rautainen miksaaja-ammattilaisemme Mikko Salonen avasi kanavat, ja minun täytyi kävellä koko catwalkin eteen ja poistaa toinen korvamonitoreistani, koska en voinut uskoa miten hyvältä se paikka kuulosti. Tietysti merkittävin syy asialle piili herra Salosen sormenpäissä. Saimme kaiken kuntoon sähäkästi ja pääsimme odottamaan illan vetoa.
Lopulta intro alkoi soida, ja pojat menivät minua edellä lavalle. Itse jäin odottamaan vielä verhon taakse. Yleisöstä lähti sellainen kirkuminen, että tiesin keikasta tulevan hyvä. Olimme tehneet lavashow’hun paljon pieniä hienosäätöjä, ja niistä kaikki toimivat sinä iltana. Yleisö oli aivan mahtava. Uskon, että saimme jälleen paljon uusia jäseniä Superscar -perheeseen. Sitten suihkuun, vähän mehua ja nukkumaan.
6.3.2013 – Bremen, Pier 2
Kun aamutuimaan rullasin alas moottoroidun ikkunapanelin bussin makuupaikallani, huomasin, että olimme suuren vesistön rannalla. Ensimmäiseksi silmiin pisti satamakoneiden ja teollisuuden tyly läsnäolo.
Aurinko paistoi silti keväisesti, ja oloni oli melko olematon. Edellisen illan huima energiapiikki ja loppuun asti suunniteltu show olivat jättäneet takin niin tyhjäksi, että oli vaikea kasata palikoita uudelleen. Astuttuani bussista ulos vastassa oli kuitenkin nainen, joka pyysi nimmareita ja halusi koko bändin kuvaan. Se oli mukavaa.
Alueella oli myös valtaisa moderni ostoskeskus, jossa Visa Electron ei tietenkään toiminut. Pier 2 oli keikkapaikkana vähän kuin Saksan Nosturi. Se oli juuri samanlaiselle paikalle rakennettu vanha teollisuushalli. Kokoa Pier 2:sella oli tosin paljon enemmän. Takahuonetilat olivat sekavassa järjestyksessä, eikä suihkuja meinannut löytää lainkaan. Catering sai mielen taas paremmaksi. Päivälliskokkaukset alkoivat jo tuoksua, ja muutaman espresson jälkeen mies oli taas mallillaan.
Kun Sunrise Avenue teki soundcheckiä, oli minunkin pakko mennä kuuntelemaan, sillä halli kuulosti mahtavalta. Myös Sunrise Avenuen accapella-sovitukset saivat ihon kananlihalle. Vitsi mitä ammattilaisia.
Edellisillan keskusteluissa Samu Haber kertoi, että Bremenin yleisö on ollut heille aika haastavaa, joten suhtauduin hiukan varauksella iltaan. Tämä oli virhe. Jostain syystä tätä iltaa tuli jännitettyä enemmän kuin muita tähän asti. Yleisöä oli todella paljon. Keikka pärähti käyntiin, ja kun juoksin catwalkille ottamaan yleisön käsiä ilmaan, vastaanotto ei ollut ihan yhtä räjähtävä kuin esimerkiksi Braunschweigissa. Liekö peiliin katsomisen paikka.
Keikka meni kaiken kaikkiaan kunnialla loppuun, vaikka Fiction-biisimme loppukliimakseissa aloin aistimaan pientä äänen väsymistä. Eli tarkkuutta unirytmiin, itsensä lämpimänä pitämiseen sekä tupakoimattomuuteen.
Keikan jälkeen menimme tapaamaan faneja, kirjottelemaan nimmareita ja kuvailemaan. Vaikka keikasta itsestään jäi nälkäinen olo ja muutama virhe jäi harmittamaan, fanitapaamisten jäkeen olo on aina miljoona kertaa parempi. Ei muuta kuin uutta panosta piippuun.
7.3.2013 – Essen, Grugahalle
Ja niin aukeaa taas moottoroitu ikkunapaneeli. Tällä kertaa tunne on kuin Gladiaattori-elokuvassa. Kaikki varmaan ovat nähneet tuon hienon Russel Crow’n tähdittämän eeppisen teoksen, jossa sotapäällikkö päätyy koko valtakuntaa uhmaavaksi gladiaattoriksi, ja kaikki varmaan muistavat kohtauksen, jossa gladiaattorit rullaavat karavaanillaan areenalta areenalle ja viimein päätyvät Colosseumiin.
No, Grugahalle oli minulle Colosseum. Sen korkeus ja valtavat pylväät saivat pienen pohjalaisen poppirokkarin tuntemaan kunnioitusta ja hiljaisuutta.
Essenin kaupunki on keskisuuri, ja kerkesimme ennen keikkaa käydä kylillä käppäilemässä Petterin ja Danielin kanssa. Mukaan tarttui huuliharppu, josta oli suurta iloa varsinkin soundcheckissä.
Paikka oli valtava. Meitä hieman arvelutti fakta, että tämä oli ensimmäinen Saksan-keikka, jossa katsojilla oli istumapaikat myös kentällä. Niinpä odotukset olivat hivenen pienemmät kuin aikaisemmilla areenoilla.
Soundcheckin tekeminen oli huimaa. Vaikka halli oli jättimäinen, soundi oli silti loistava. Kiusasimme miksaaja-Mikkoa usealla kappaleella checkin aikana vielä sen jälkeen, kun kuuntelu ja saliääni olivat jo kunnossa. Checkin jälkeen meitä odotti maittava lounas, jonka jälkeen alkoi pikkuhiljaa olla aika vetää ”elvispuvut” päälle.
Ääneni oli alkanut väsyä, ja se huoletti hieman. Päätin, että keitän juuri ennen lavalle menoa vielä kupillisen hunajavettä ja otan sen mukaan lavalle. No, aika koitti ja kuulimme verhon takaa, että väkeä todellakin oli kuin pipoa. Jännitys kasvoi. Ajattelin, että jos nyt kerran ääni on väsynyt ja ihmiset istuvat, niin mitähän tästä nyt sitten oikeen tulee. Äh, antaa mennä vain. Keikka muiden joukossa.
Yleisömerestä kiilui musiikin tahdissa liikkuvia neonvärisiä rannekkeita ja glowsticksejä. Fiilis oli niin hulppea ja rento, että äänikin toimi kuin ajatus setin alun varovaisuudesta huolimatta. Loppujen lopuksi tuo kyseinen keikka oli minulle henkilökohtaisesti hienoin ja samalla suurin, mitä koskaan olen soittanut. Tunsin olevani vireessä ja hallitsevani yleisön. Keikan jälkeinen hurmos oli valtaisa. Tästä oli mitä mukavin jatkaa seuraavaan vapaapäivään, jota viettäisimme Amsterdamissa. Takahuoneessa meillä oli kunnia tavata kaksi tuttua kieltä puhuvaa lurjusta.
9.3.2013 – Amsterdam, Melkweg
Rentouttava vapaapäivä oli takana, ja valkeista hotellin lakanoista oli lähes mahdoton irtautua. Kuulin kutsun aamiaiselle ja päätin, että kyllä tässä vielä tunti nukutaan.
Kello pirahti uudelleen, ja nyt täytyi nousta. Maittavan aamiaisen jälkeen odotimme tovin takseja Melkwegille. Täksi päiväksi oli luvassa kiertueen ensimmäinen klubikeikka.
Amsterdamin keskusta on sellainen hämähäkinverkko, että mietin hiljaa itsekseni, miten rekka pääsisi ajamaan venuen eteen. Jotenkin se onnistui. Ilma oli sateinen, mutta siitä huolimatta vannoutuneimmat fanit olivat jo sadetakeissaan istumassa ulkona.
Tässä vaiheessa kiertuetta halusin jo käydä itsekseni syömässä kaupungilla. Kiersin muutamia vaatekauppoja ennen soundcheckiä, tuloksetta. Amsterdamin levottomuus puskee läpi jopa päiväsaikaan. Harmi kyllä kaltaiseni laulaja ei voinut jäädä nauttimaan Damin aistikkuudessta edellisenä iltana. Mahtava kaupunki.
Klubi oli asteen verran pienempi kuin Tavastia. Lavan takana ja sivussa oli vain vähän tilaa, joten meitä huoletti suuresti, miten saisimme kamat liikahtamaan keikan jälkeen. Aika meni taas nopeasti, ja pian oli aika nousta lavalle. Haastetta iltaan toi vielä se fakta, että discon oli määrä aljaa kello 22, eikä tuolloin tulisi olla enää merkkiäkään Sunrise Avenuen tai Superscarin keikasta.
Intro soi, ja ryntäsin lavalle. Klubi oli todella täyteen pakkautunut. Tunnelma oli todella intiimi. Eturivin ihmisten kasvot olivat noin 30 cm päässä kengistäni, joten nyt ei saanut tanssahtaa liian rivakasti. Yleisö oli heti ensimmäisestä kappaleesta asti mukana, ja fiilis oli ihan uskomaton. Olin hiestä märkä jo toisen biisin kohdalla.
Hauskanpito ylsi yläparvelle asti, ja saimme yleisön laulamaan Perfectly Imperfect -biisimme kertosäettä. Settimme oli pehmeämpi, ja sellaisena se toimii selkeästi paremmin intiimissä tiloissa akustisten instrumenttien kera. Kiitos Amsterdam! Ripeä roudaus rekkaan ja busseilla pois Amsterdamista. Matka kohti Luxemburgia alkoi.