Radiohead
16.12.2026
Roayl Arena, Kööpenhamina, Tanska
Päättyvän vuoden itselleni isoimmaksi musiikki-ilmiöksi muodostui 1990-luvun keskeisten kitararockyhtyeiden lähinnä rahalla perusteltavat paluukiertueet.
Maaliskuussa lennähdin Tukholmaan seuraamaan Kentin kahta ensimmäistä paluukonserttia.
Vaikka kitarat pauhasivat Eskilstunan ”suomalaisyhtyeen” soinnissa vuosikausien jälkeen ilahduttavasti, keikkojen jättämä muistijälki osoittautui karmaisevan laihaksi.
Kentin paluukeikat tuntuivat yllätyksettömyydessään lopulta tarpeettomilta. Tai mikä olennaisempaa, fanien tunteilla leikkimiseltä ellei peräti suoranaiselta kusetukselta.
Hyvässä muistissa oli vielä Jocke Bergin ja kumppaneiden pateettisen jäähyväiskiertueen hautajaistunnelmat kahdeksan vuotta sitten.
Fanien tuolloin vuodattamilla kyynelillä ei tainnut olla väliä, kun hauta ryövättiin auki yhtyeen omasta toimesta.
Heinäkuussa matkasin tietenkin Manchesteriin seuraamaan ilahduttavan teräväkuntoiseksi paljastuneen Oasiksen kotiinpaluukonsertin posketonta kansanjuhlaa.
Jos jokainen Kentin jäsen sai kuudesta loppuunmyydystä paluukeikasta Aftonbladetin laskelmien mukaan 9000 euroa soitettua kappaletta kohden – eli reilu miljoona euroa – Daily Mail uumoili Gallagherin veljesten keränneen 41 keikan paluukiertueesta kivat 400 miljoonaa puntaa.
Kun vielä Radiohead katkaisi marras-joulukuussa seitsemän vuoden keikkatauon tiiviillä 20 keikan paluukiertueella, mikään ei tuntunut enää mahdottomalta.
Epäilin Radioheadin kiertuejulkistusta pohjustanutta flaijerikampanjaa alkuun trollaukseksi: yhtye ei ole aiemmin kiertänyt vastaavassa greatest hits -hengessä ilman, että pohjalla olisi uutta albumia. Miksi siis nyt?
Lippukoodiarvonnassa minua ei onnistanut, mutta onneksi on ystäviä ja vähän bisnessuhteitakin. Niiden turvin matkasin marraskuussa Madridiin yhteen kolmelle ensimmäiselle keikalle.
Joulukuun alussa lensin Kööpenhaminaan kymmenien ellei satojen suomalaisten tavoin vain todetakseni, että molemmat kiertueen keikat, joihin minulla oli lippu, olivat peruttu.
Kuluvalla viikolla otin revanssin ja seurasin Kööpenhaminassa kahta uudelleen järjestettyä keikkaa, joista muodostui kiertueen viimeiset.
Kun tiistain eli viimeisen konsertin päättäneen Karma Policen jälkeen surkean vähäpuheinen Thom Yorke paineli Royal Arenan keskelle sijoitetun lavan uumeniin, mieleen nousi Arttu Wiskarin laulun rivi: tässäkö tää oli?
Miksi tyhjästä nyhjäisty, olkoonkin monella tapaa antoisa tynkäkiertue? Mitä seuraavaksi, jos ylipääsä mitään?
Kuten Madridin-konsertista kirjoitin Helsingin Sanomissa, oma tulkintani on, että koko kiertue perustui yhtyeen haluun tunnustella, miltä yhteys tuntuisi vuosien hajaannuksen jälkeen.
Jos Radiohead olisi todella halunnut leipoa rahaa, se olisi voinut virittää Yhdysvaltoihin stadion- ja festivaaliputken. Euroopassa yhtye esiintyi suosioon ja kysyntään nähden täysin alimitoitetuissa reilun kymmenen tuhannen lätkä- ja korishalleissa, mikä tietenkin tarjosi poikkeuksellisen keskilavaratkaisun myötä onnekkaille faneille harvinaista herkkua: 2000-luvun myyttisin yhtye esiintyi lähietäisyydellä vähän kuin Tavastialla.
Ensimmäisellä kolmella keikalla Radioheadilla ja erityisesti Yorkella näytti olleen lavalla hauskempaa kuin niillä parilla kymmenellä keikalla, joita olen todistanut vuoden 1995 Huvila-teltan ainoan Suomen-keikan jälkeen.
Pian biisilistat vakiintuivat noudattamaan Hail to the Thief -albumin avauskappaleesta muistuttanutta 2 + 2 = 4 -kaavaa: jokaisessa viidessä kiertuekaupungissa yhtye esitti neljä konserttia. Niistä ensimmäinen ja kolmas perustuivat suurimpiin hitteihin. Toinen ja neljäs taas, sanoisinko, taiteellisempiin ja kokeellisempiin albumiraitoihin.
Paljon saatiin, mutta ei kuitenkaan sellaista 65 kappaleen kirjoa, joka yhtyeen kerrottiin kiertuetta varten harjoitelleen. Yllättäen esimerkiksi Where I End and You Begin, Morning Bell, Dollars and Cents ja My Iron Lung eivät mahtuneet setteihin. Creepiä tuskin moni tosissaan odottikaan.
Ilahduttavia nostoja olivat taas Kid A:n kirkas yhtyeversio, lähinnä OK Computer -kiertueella viimeksi esitetty Subterranean Homesick Alien sekä Sit Down, Stand Up.
Madridissa yhtye aloitti kiertueen kuin pilaillen nuorison meemihitiksi nostamalla Let Down -kaunokilla, joka kuultiin jokaisella kiertueen keikalla. Samoin tapahtui Paranoid Androidin, You and Whose Armyn, 2 + 2 = 5:n sekä Weird Fishes / Arpeggin kohdalla.
(Kiertueen biisilistat on nähtävissä taulukoksi koottuina täällä: https://www.reddit.com/r/radiohead/comments/1poepvo/setlist_tracking_final_version/#lightbox)
Huomattavaa oli, miten yhtyeen viimeisen viiden tähden klassikkolevyn In Rainbowsin biisit herättivät yleisössä isoimmat suosionosoitukset. Jigsaw Falling into a Place taisi olla tämän kiertueen isoin ”hitti”, jota yleisöt juhlivat seisaaltaan – toisin kuin esimerkiksi Idiotequen tai Paranoid Androihin tapauksissa.
Radiohead esiintyi selvästi terävämmin, ulospäin suuntautuneemmin ja hauskemmin kuin edellisen A Moon Shaped Pool -albumin monen tylsänä pitämällä himmailukiertueella.
Tuli sekin päivä koettua, kun villisti joraillut Yorke heitteli Kööpenhaminassa kuperkeikkoja lavalla.
Komppiryhmän terävyys taisi olla kiertueen halki erinomainen. Yorken hyvin alkanut elämöinti muuttui Kööpenhaminan kahdella viimeisellä keikalla taas pahasti sekoiluksi.
”Ei hyvältä näytä” totesimme kollegani Arttu Seppäsen kanssa yhteen ääneen viimeisen konsertin lopulla, kun ihmettelimme mikistä ohi laahaten laulaneen Yorken sekoilua salakuljetettua Tuborgin jouluolutta lipittäen.
Jonny Greenwood näytti suorastaan tuskastuneen Yorken jopa kännistä haparointia muistuttaneeseen toikkarointiin. Greenwood mökötti viimeisellä keikalla kädet puuskassa ja paineli lavan toiselle puolelle mielenosoituksellisesti piileskelemään. Näin sen koimme.
Madridin kolmen elinvoimaisen avauskeikan valossa olisin ennustanut, että yhtye jatkaa keväällä studioon toteuttamaan kymmenettä albumiaan. Ehkä vuoden päästä syksyllä vastaava kiertue Yhdysvalloissa ja Meksikossa, sitten levy ulos 2027 ennen Primaveran, Coachellan ja Glastonburyn keikkoja.
Kööpenhaminan ajoittain aidosti epämukavilta vaikuttaneiden kemioiden jälkeen tuntuu todennäköisemmältä, että tässähän tämä taisi joksikin aikaa olla – erikoinen vaikka monelle epäilemättä todella ainutkertaisen palkitseva paluu.
Jos The Smile -yhtye syntyi Radioheadin taiteellisten tirehtöörien, Yorken ja Jonny Greenwoodin, emoyhtyettä paineettomammaksi julkaisukanavaksi ja projektiksi, on vaikea nähdä, että Radiohead ainakaan hetkeen palaisi operoimaan yhtyeenä.
Erimielisyydet ja perfektionismi ovat tunnetusti vieneet yhtyettä moneen otteeseen liki hajoamisen partaalle. Miksi sitä vanhoilla päivillä vaivautuisi vastaavaan?