”Uhrijuhlassa on jotain määrittelemättömän hienoa. En oikein tiedä, johtuuko se siitä, että jopa sen valoisissa hetkissä on pinnan alla jotain uhkaavaa vai siitä, että kaikessa pikkuprogeilussaankin yhtye onnistuu irtautumaan ajasta”, kirjoittaa Markku Roinila arviossaan.
Teksti: Markku Roinila, kuva: Svart
Uhrijuhla: Uhrijuhla
Svart
Karun maan lauluja.
Uhrijuhlassa on jotain määrittelemättömän hienoa. En oikein tiedä, johtuuko se siitä, että jopa sen valoisissa hetkissä on pinnan alla jotain uhkaavaa vai siitä, että kaikessa pikkuprogeilussaankin yhtye onnistuu irtautumaan ajasta. Hetkittäin bändi tuo mieleen jopa Pekka Strengin.
Wicker Man -kulttileffasta nimensä saanut ja Kauko Röyhkän 500 kg lihaa -jatkoprojektiksi lanseeraama Uhrijuhla on mielenkiintoinen yhdistelmä erilaisia ihmisiä. Xysmasta tuttu Janitor Muurinen laulaa puhtaan pellavatukkaisesti ja Olga Välimaa kauniin sielukkaasti.
Sovituksia on tehty huolella, ja varsinkin hienot taustalaulut erottuvat. Röyhkän tekstit ja biisit toimivat hyvin, vain Pikimusta tähtikirkas yö on jotenkin väärässä paikassa muistuttaen liiaksi Narttu-ajoista. Mutta Avaruuden lapsessa on synkkää kauneutta, ja Maaliskuun yössä on kaunis pieni laulu. Suomen karu talvi hohkaa ehkä kuitenkin komeimmin biisissä Se minkä maa voi antaa. Sen voisi soittaa ulkomaalaiselle kuvaukseksi siitä, millaista täällä on.
Arvio on julkaistu Rumbassa 12/12. Kuuntele levy Spotifyssa.