Koska vuoden 2011 parhaat -listoja ei ole vielä lähimainkaan tarpeeksi internetissä, tarjoaa Videovilkaisu vielä yhden. Indiepainotteisen videolinjan vastapainoksi on tarjolla vuoden suurimpien kappaleiden parhaat videot. Tarkoittaako se vain matalaotsaista biletystä vai mennäänkö joskus pintaakin syvemmälle?
Teksti: Mikael Helenius, kuva: Interscope
Maailmassa, jossa musiikkivideoiden YouTube-katselumäärä on arvotuskeino menestykselle (ainakin jos iltapäivälehdiltä kysytään), olisi suurien hittien promootiossa videon sivuuttaminen mielenkiintoinen ratkaisu. Täten ei löydy montaa singlemenestystä, joille ei julkaistaisi jossain vaiheessa musiikkivideota. Nopeasti kasaan parsittu biletysteemainen video on toki helppo ja yleinen ratkaisu, mutta ei suinkaan ainoa tai paras. Suurimmillekin hiteille – ja useasti nimenomaan juuri niille – tehdään pinnan alle meneviä, älykkäitä ja toimivia videoita. Tai ainakin sen biletysvideon voi tehdä hyvin.
Esittelen nyt otoksen parhaista videoista kappaleille, jotka ovat nousseet vähintäänkin yhdeksi viikoksi ensimmäiselle sijalle Ison-Britannian singelistalla tai Billboardin Hot 100 -listalla. Katso tästä Billboardin listaykköset ja tästä Iso-Britannian menestyjät. Muista seurata Rumban Lista-sarjaa, jossa syynätään viikottain tilanne listarintamalla.
LMFAO feat. Lauren Bennett & GoonRock – Party Rock Anthem (ohjaus Mickey Finnegan)
Eniten ykkösviikkoja kertyttäneiden artistien lista on tuttua luettavaa viime vuosilta: Katy Perry, Rihanna ja Maroon 5. Ainoa todellinen yllätysnimi suurimmista menestyjistä on internettermiä nimeensä lainannut LMFAO.
Stefan ja Skylar Gordyn Party Rock Anthem on yksinkertaisen addiktiivisesti tamppaava täsmäpala, jonka huumoria pyrittiin tartuttamaan zombiepureman lailla mukaan myöskin musiikkivideolle. Onnistumisprosentti on listaykkösten vuoden hauskimman videon luokkaa, varsinkin kun kilpailijana on lähinnä Katy Perryn tökerön laiha kasariparodia Last Friday Night.
Kantava idea on Danny Boylen kauhuelokuva 28 Days Laterin parodioiminen. Niin hienovaraisesti, että elokuvan nimi näkyy videon alussa, kun ankarasti bilettänyt kaksikko herää sairaalasta. On kulunut 28 viikkoa kun Party Rock Anthem julkaistiin, ja se on imaissut koko kansan ”shufflaamisen” maailmaan. Epidemian uhriksi joutumiselta voi välttyä uskottelemalla olevansa itsekin kappaleen haltioimana.
Kevyt parodia yhdistettynä kevyen tarttuvaan kappaleeseen ja värikkäissä asuissa hienosti tanssiviin nuoriin ihmisiin on tehokas kombo. Tosin draamankaaren tyngäksi maisema vaihtuu jossain vaiheessa geneerisen sumuiseen iltaosioon, jossa naislaulaja voi luikauttaa geneerisen koukkunsa. Tästä päästään leikkaaamaan dynaamisen sähläten takaisin alkuperäispaikalle, ja massiiviseen joukkotanssiin.
Lady Gaga – Born This Way (ohjaus Nick Knight)
Kuusi viikkoa Hot 100 -listan kärkipaikkaa emännöinyt Lady Gagan Born This Way alkaa mahtipontisesti: ”This is the manifesto of Mother Monster”. Yli seitsenminuuttinen video jatkaa odotetusti Gagan The Fame Monsterilla saavuttamaa suvaitsevaisen pop-ikonin imagoa ja alleviivaa kappaleen sanomaa: olet sitä mitä olet, homo, lesbo tai transu, mutta silti kaunis ihminen. Erilaisuus on rikkaus ja meissä kaikissa asuu sekä hyvä että paha.
Hyvän ja pahan syntymä kuvataan konkreettisesti mytologisin viittauksin ja Gagan hahmo on sekoitus molempia, eräänlainen oma rotunsa. Tanssikohtausten ja shokeeraamisen lomassa hän esittää myös erinomaisen kysymyksen: Miten suojella hyvää ilman, että käyttää pahuuden keinoja?
Nick Knightin ohjaama surrealistinen video on kunnianhimoinen, mutta silti sen hyvyydestä huolimatta tulee mieleen, että Gagan manifestot ovat jo saavuttaneet saturaatiopisteensä. Niinpä uuden albumin paras video onkin itse asiassa se, jossa hän keskittyy olennaiseen eli The Edge of Glory. (Markus Hilden)
Jennifer Lopez featuring Pitbull – On the Floor (ohjaus Taj Stansberry)
Elokuvauralle miltei tyystin kadonneen Jennifer Lopezin ensimmäinen single pariin vuoteen maistui alkajaisiksi laimealta ja trendeihin epätoivoisesti rypistelevältä eurodance-viritykseltä ilman mitään annettavaa nykyiseen musiikki-ilmapiiriin. Lady Gagan hovituottaja RedOnen tuotantojälki on sävytöntä ja tasapaksun hittivarmaa.
Videona On the Floor on pintatasolla kuin joka toinen vuoden 2011 listaykkösistä: se sisältää klubibiletystä, piilomainontaa, värikkäitä valoja, keinuvia lanteita ja Pitbullin kaljun. Koska kappaleen edustaman genren kuvittamisessa on mahdotonta lähteä keksimään mitään uutta erottuakseen, onnistuu se siinä tekemällä kaiken muita paremmin. On the Floor erottuu kilpailijoistaan tappiinsa asti saatetulla tyylitajullaan, joka huokuu videon jokaisesta asuvalinnasta, leikkauksesta ja tanssiliikkeestä.
Tasapainottelu kappaleen miltei hypnoottisen säkeistön, hidastavan pre-choruksen ja räjähtävän kertosäkeen välillä pääsevät vasta videolla loistoonsa, ja RedOnen tuotos ryhtyy avautumaan pienoisessa hienoudessaan. On tosin epäiltävä, ettei kappaletta tulevaisuudessa muistella vuoden merkittävimpien hittien mukana muuten kuin videonsa suhteen, jos senkään.
Adele – Rolling in the Deep (ohjaus Sam Brown)
Vuoden 2011 suurin musiikki-ilmestys on ollut Adelen huikea voittoputki, joka on tarkoittanut kahtatoista viikkoa ykkösenä Hot 100 -listalla ja viisi viikkoa Ison-Britannian listan ykkösenä. Kappaleina ovat toimineet Someone Like You ja Rolling In the Deep. Ensin mainitun video on kohtalaisen pätevä suoritus yhden oton videoiden saralla, jossa Adelen vähäeleinen kuljeksinta Pariisissa päättyy entisen rakastajan näkemiseen.
Rolling in the Deep on kaksikosta säväyttävämpi. Adele käy päättyneen parisuhteen tulista, aavistuksen kaihoisaa jälkipyykkiä yksin muuttovaiheessa olevassa kartanossa. Myllertäviä tuntemuksia kuvastetaan niin perinteisellä lautastenheittelyllä, mutta myös jauhossa tanssahtelevalla samurailla ja rumpujen tahdissa hyppivillä juomalaseilla. Loppuhuipennuksena pahvinen pienoismallikaupunki joutuu tulipalon kohteeksi, ja toiminee suhteen lopullisen päättymisen kuvastajana.
Sopivan abstrakteissa muodoissa tarjotut tunteidenkuvastajat ovat hienosti eritelty itse Adelesta, joka laulaa yhdestä huoneesta käsin. Toteutus on tällöin tehokkaampi, kun laulajaa ei pakoteta näyttelemään liikaa (vaikka siinä Rihanna kohta onnistuukin) ja tuntemukset voidaan ulkoistaa yksittäisiksi palasiksi, jotka yhdessä kappaleen kanssa luovat kiehtovan ja moniulotteisen kokonaisuuden.
Rihanna ft. Calvin Harris – We Found Love (ohjaus Melina Matsoukas)
Rihannan We Found Love on vuoden 2011 terävimpiä pop-kappaleita. Muodoltaan se on yksinkertainen klubihitti, jossa Calvin Harrisin muodikas tuotanto kohtaa Rihannan ohueksi miksatut lyriikat, jotka pyörivät yksinkertaisen motiivin ympärillä. Keskiössä on onneton romanssi, jossa jokaista huippua seuraa aina entistä jyrkempi lasku.
Mielenkiintoiseksi kappaleen tekee se, kuinka parisuhteen allegoriana käytetään huumeita. Jo ensimmäinen säe ”yellow diamonds in the light” viittaa ekstaasinappuloihin, ja myöhemmin puhutaan toisiinsa risteävistä varjoista ja elossa olemisen tunteesta. Kertoja puhuu alussa siitä, kuinka hän kaipaa jopa suhteen tuhoisimpia karikkoja, sillä niiden kanssa tuli aina myös ilon ja onnen hetkiä.
Melina Matsoukasin ohjaama musiikkivideo ottaa huumeviittaukset johtavaksi teemakseen. Rihannan ja tämän poikaystävän – joka muuten muistuttaa kovasti Chris Brownia – parisuhde esitetään jatkuvaksi huumetrippien ja niiden välisten syöksyjen vuoristoradaksi. Kuvasto lainaa Trainspottingin ja Unelmien sielunmessun kaltaisista narkkarikuvauksista: ensimmäisestä tulee harmaa brittimiljöö, jälkimmäisestä hektiset kuvat tipahtelevista pillereistä ja laajentuvista pupilleista. Poikkeuksellisia suuren pop-tähden videolle ovat myös hallusinaatioihin viittaavat kuvat, joissa Rihanna esimerkiksi oksentaa sateenkaarta.
Videon rakenne toisintaa päihderiippuvuuden noidankehää. Sen leikkaukset äityvät alati hektisemmiksi samalla kun kappale ottaa lisää kierroksia (vaikka ei oikeastaan ota: kertosäe ja siihen johtava nostatus toistuvat joka kerta samanlaisina, hengästyttävyys tulee lähinnä loputtomasta toistosta). Lopussa sydän pysähtyy ja filmi katkeaa: päähenkilö ehkä pääsee irti tuhoisasta suhteestaan, mutta sävy ei ole erityisen toiveikas. (Anton Vanha-Majamaa)
Bruno Mars – Grenade (ohjaus Nabil)
Pateettisuuden taiteellisissa arvoissa Rihannan jäljessä saapuu pianoa raahaava Bruno Mars. Lähinnä kevyistä musiikkivideoista, kuten Just the Way You Aren stop motion -leikittelyllä ja The Lazy Songin laiskanpulskeasta OK Go -pastissista tutun artistin video Grenadelle tuntuu jopa rohkealta teokselta, varsinkin kun päätöspysäkki löytyy junan alta.
Videon teemana on artistin mukaan ”toisen rakastaminen ja kipu tiedosta, ettei kohde rakasta takaisin”. Mahtipontisen dramaattisesti Mars raahaa syystä tai toisesta pianoa pitkin katuja, ja kohtaa kamalia kelejä ja vihaisia jengiläisiä. Matka vie talolle, jossa nainen, rakkauden kohde, suutelee toista miestä. Tästä suivaantuneena tiedossa on itsemurha.
Videon dramatiikka on eittämättömän yksioikoista, mutta silti tehokasta ja listaykkösten parhaimmistoa. Suorasukaisuus on kuitenkin synkassa kappaleen suureellisuuden kanssa, joten kokonaisuus pysyttelee linjakkaana.
Maroon 5 feat. Christina Aguilera – Moves Like Jagger (ohjaus Jonas Åckerlund)
Maroon 5:n Moves Like Jagger tullee jäämään historiaan biisinä, josta ei kehdata vielä pitää, mutta joka muistetaan vuosien ja vuosikymmenten päästä osana vuoden 2011 äänimaailmaa. Se ratsasti menneellä unohtamatta tätä päivää ja toi discorockin takaisin listojen kärkeen ainakin hetkeksi.
Menneellä ratsastaminen näkyy videolla kaikessa. Se on osin mustavalkoinen, ja tietenkin mukana on kymmenien vuosien takainen Mick Jagger. Adam Levinen ja Christina Aguileran The Voice -tuomaripestien jatkeeksi Moves Like Jagger yhdistää retrohenkisen kuvaston, hassut muuvit ja amerikkalaisen koe-esiintymisen viihdyttävällä tavalla.
Christina Aguileran viehtymys retroiluun ilmeni jo Back to Basics -kauden erinomaisilla videoilla ja tyyli sopii hänelle yhä mainiosti. Eikä pidä unohtaa paidatonta Adam Levinea.
Kaikki tämä olisi tietenkin turhaa, jos biisin tahtiin ei voisi ketkuttaa kuin Mick Jagger. (Markus Hilden)