Muistokirjoitus: B.B. King (1925–2015) – Yksi kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmista kitaristeista on poissa

Wikipedia

Käsi oli iso, musta ja hikinen. Viimeksi mainittu johtui siitä, että Riley B. King, tai B.B. (Blues boy) King oli juuri vetänyt timanttisen keikan Helsingin Kulttuuritalolla joskus 1980-luvun alkuvuosina.

Silloin oli vielä vanhan liiton meininki: bändillä oli yhdenmukaiset puvut, puhaltimia oli paljon ja tähti esiteltiin lavalle tultaessa. Pyöreänaamainen ja pyöreäruumiinen B.B. King pluggasi puoliakustisen Gibson 355s-kitaransa lavan keskelle sijoitettuun Fender Twin Reverb -kitaravahvistimeen ilman minkäänlaisia välikappaleita.

Kaikki karvani nousivat heti pystyyn, kun Lucillesta (kaikki Kingin Gibsonit ovat nimeltään Lucille – tarinan mukaan King pelasti kitaransa tulipalosta, joka oli lähtenyt Lucille-nimisestä tytöstä) lähti ensimmäinen terävä ja nopea vibrato. Siis SE vibra, joka syntyy sormen nopeasta pyöräytyksestä kitaran otelaudalla – luoja tietää, että olin sitä erinäiset tunnit treenannut.

B.B. King jos kuka osasi laittaa kitaran laulamaan.

Niin, siinäpä syy läsnäolooni. Rolling Stone -lehti kirjoitti aikoinaan, että ”jokainen blues- tai rock-kitaristi, joka ei mainitse B.B. Kingiä huomattavana vaikuttajanaan, on joko typerys tai valehtelija”.

Itse sain kuulla Kingin olemassaolosta Cream-dokumentista, jossa Eric Clapton demonstroi legendaarista King-vibraa sekä kielten venyttämistä ja selitti samalla, mistä ne ovat peräisin. Ja kun Claptonia, Peter Greeniä, Mike Bloomfieldia, Albert Järvistä tai Dave Lindholmia kuuntelee, King kummittelee koko ajan fraasien välissä.

B.B. King ei kuitenkaan ollut pelkästään loistava kitaristi, vaan myös vaikuttava laulaja. Tämän kuulee parhaiten monilla livelevyillä, joista suosittelen Live at the Regalia (1964). Ja toki myös lukuisilla hiteillään, joista nyt mainittakoon vaikkapa sellaiset kuin Three O’Clock Blues (1952), Woke Up This Morning (Kyllä! 1953), You Upset Me Baby (1954), Every Day I Have the Blues (1955), Sweet Little Angel (1956), Rock Me Baby (1961), jota myös Jimi Hendrix varioi Monterey Pop -keikallaan, sekä ehkä vaikuttavimpana The Thrill Is Gone (1969).

B.B. King aloitti radio-dj:nä WDIA-asemalla 1940-luvun lopulla Memphisissä, mutta hänestä kehittyi väsymätön keikkakone 1950-luvun etelän Chitlin’ Circuit -maratonrundeilla. 1960-luvun rocktähtien tunnustettua vaikutteensa Kingistä tuli eräänlainen bluesin vanhempi valtiomies, jonka horjumaton keikkasuosio vei hänet toistuvasti ympäri maailmaa. B.B. King esiintyi Suomessakin toistakymmentä kertaa.

King teki rahaa mainoksilla ja sai huomiota aina vain uusien sukupolvien muusikoilta – sellaisilta kuin U2, jonka biisissä When Love Comes to Town King vieraili.

1990-luvulla Kingin terveys alkoi heikentyä sen verran, että keikkailu vähentyi, mutta vielä 80-vuotispäivilllään mies oli vetreässä kunnossa. Vuonna 2012 Kingin konsertissa Valkoisessa talossa Barack Obama liittyi seuraan laulamaan Sweet Home Chicagoa.

Kasikymppisenäkin sata keikkaa vuodessa vetänyt B.B. King veti viimeisen henkäyksensä nukkuessaan 14.5.2015 kotonaan Las Vegasissa 89-vuotiaana. Kakkostyypin diabetes vei lopulta bluesin kuninkaan hautaan lähestulkoon saappaat jalassa – Kingin viimeinen keikka oli lokakuussa 2014.

Kaikkien todistusten mukaan siinä meni nöyrä ja mahdottoman mukava mies.

Mutta nyt takaisin Kulttuuritalolle. Keikka alkaa lähetä loppuaan ja tunteeni ovat menneet vuoristorataa, kuten parhailla blues-keikoilla aina – tyylilajissa on nimittäin pelissä sellainen arsenaali inhimillisiä tuntemuksia, ettei paremmasta väliä. Ja B.B. King kyllä osaa ne ilmaista niin soitollaan kuin laulullaankin. Kuten tavallista, B.B. ei juurikaan vaivaudu komppaamaan, vaan jättää sen kakkoskitaristille.

Sen sijaan hän laulaa täysin palkein, naksuttelee hassusti sormiaan ja heittää väliin jäätäviä fillejä ja sooloja. Mies on selvästi aivan sfääreissä.

Mutta niin on täysi tupakin. Encorejen jälkeen lavan eteen muodostuu vaikuttuva jono. King on käynyt Kulttuuritalolla ennenkin, ja fanit selvästi tietävät, mitä odottaa. Meitsi, finninen lukiolaispoika, asettuu varmuuden vuoksi jonon hännille, ties mitä kivaa voi siitä seurata.

Hyvin kävikin: sen jämäkän kädenpuristuksen muistan lopun ikäni.

PS: Myös Eric Clapton haluaisi sanoa pari sanaa suuren miehen muistoksi: