Niko Peltosen seikkailut Jaakko Laitisen & Väärän rahan kanssa jatkuvat. Tällä kertaa porukka suuntaa Manseen.
Teksti: Niko Peltonen, kuvat: Anu Suutari
Tampere, ravintola Telakka, klo 12.54
Suomen 96. itsenäisyyspäivä. Sitä juhlitaan tuossa kulman takana Tampere-talolla illemmalla, ja poliisi onkin jo varautunut pispalalaisten punkkareiden Niinistö-Suomelle muodostamaan uhkaan runsain miehityksin ja suojanaruin. Aamupäivällä aamiaiselle mennessämme näimme myös sotilasparaatin. Valkoiset nauhat käsivarsissa. Punaisella Tampereella. On aikoihin eletty.
Tässä seurueessa vapaata maata on juhlistettu ehkä soveliaammalla tavalla: elämällä vapaata reissumiehen elämää.
Mutta palataanpa ajassa vuorokauden verran taaksepäin, siihen mihin eilen jäätiin. Puoli kahden maissa saavun Kuudennen Linjan eteen samaan aikaan kuin basisti Tuomon ohjastama pikkubussi. Vähitellen muutkin sankarit hinautuvat paikalle, ja roudaus voi alkaa. Aivan ongelmitta se ei suju: kymmenessä minuutissa edessä on kiertueen ensimmäinen klassinen Väärä Raha -tilanne. ”Missä on Niebbi?” Trumpetisti Niemelä on jäänyt jumiin Kutosen tuulikaappiin pääsemättä sisään tai ulos. Hänelle käy kuulemma yleensäkin niin. Tällä kertaa ongelmatilanne ratkeaa melko pienimuotoisella edestakaisin juoksentelulla avaimen perässä.
Seuraavaksi haetaan ala-asteen opettaja Roininen koulultaan itsenäisyysjuhlan jälkitunnelmista. Lehtorin oppilaat tulevat töllistelemään keikkabussia. Opettajan bändi on luokan poikien keskuudessa ilmeisesti jonkinlainen legenda, ja nyt se nähdään livenä. Vilkutamme.
Reissun ensimmäinen etappi on eksoottinen Espoo ja kauppakeskus Sello, jonka sisäpihalle on parkkeerattu kakkavitseistään tunnetun levykauppaketjun bussi. Paikalla ollaan ajoissa, ja osa seurueestamme päättää hyödyntää ostosparatiisin monipuolisia palveluja käymällä Alkossa. Hississä kohtaamme espoolaisen rasistin. Tunnelma on latistua, mutta onneksi rasistinen kohtaaminen on toistaisesi jäänyt matkan ainoaksi.
Levykauppabussin ulkopuolelle on optimistisesti pykätty lava, mutta haitari ei kestä talvisia ulko-olosuhteita, joten keikka päätetään suorittaa sisällä bussissa. Sinne ei bändin lisäksi montaa ihmistä mahdu, mutta ainakin tunnelma on tiivis, ja pari näkemästään nauttivaa yleisön edustajaa jaksaa seurata puolituntisen alusta loppuun.
Levykauppiashenkilö lupaa bändin pojille ilmaiset äänitteet bussin valikoimista. Seuraa kiertueen toistaiseksi pahin kriisi. Rumpali Janne Hast iskee nimittäin silmänsä Jope Ruonansuun levyyn Veljekset kuin kyljykset. Hän haluaa sen. Mutta tässä vaiheessa hänen puolisonsa Anu on myös liittynyt seuraan ja esittää voimakkaan vastalauseensa. Hän ei halua Jope Ruonansuun levyä yhteiseen kotiin.
Levykauppias havaitsee tilaisuuden päästä Ruonansuusta eroon, ja yrittää tyrkyttää sitä kaupan päälle, oheen saisi jonkin oikeankin levyn. Lopulta hän on jo sitä mieltä, että ilman Ruonansuuta Väärä Raha ei bussista poistu. Ellei muu auta, hän tunkee levyn huomaamatta jonkun taskuun. Pattitilanne. Anu ei anna periksi, hän tuntee selvästi aitoa kosmista kauhua ja syvää metafyysistä yksinäisyyttä sen skenaarion edessä, että hänen asunnossaan olisi Jope Ruonansuun Veljekset kuin kyljykset -albumi.
Poistun pihalle haukkaamaan happea, tunnelma käy liian räjähdysherkäksi. Jonkin ajan kuluttua muut seuraavat perässä, kriisi tuntuu lauenneen. Kysyn, tuliko Ruonansuu mukaan. Ei tullut. Minulle väitetään, että Anun oli pitänyt uhata erolla tavoitteensa saavuttamiseksi. Nyt kaikki tuntuvat kuitenkin tyytyväisiltä, eikä Jannekaan vaikuta kovasti Jopea ikävöivän.
Varsinainen reissu voi alkaa.
Pikkubussin takaosassa saa tuntumaa keikkamatkojen tosiasioihin. Esimerkiksi pillujuttuihin. Niitä riittää, eikä niitä voi tässä toistaa. Riittänee todeta, että kuulen näiden neljän päivän aikana luultavasti enemmän pillujuttuja kuin tähänastisen elämäni aikana yhteensä, enkä minä nyt varsinaisesti missään munkkiluostarissa ole elellyt.
Toinen aihealue, johon tutustun nopeasti, on ”autotehtävien ihmeellinen maailma”. Autotehtävillä tarkoitetaan suunnilleen seuraavaa. Olen aluksi istunut pikkubussin ikkunapaikalla, mutta Roinari pyytää vaihtamaan paikkaa voidakseen paremmin nukkua. Suostun toki, mies on herännyt klo 7.15 toimimaan kansankynttilänä. No, Roinari ei kuitenkaan ala nukkua. Sen sijaan hän alkaa jaella minulle ”autotehtäviä” nyt, kun istun laukkujen vieressä. Annapa viskipulloa. Annapa opaakkilaukkua. Annapa sitä ja annapa tätä. Ojennapa tuo etupenkille. Laitapa tämä viskipullo takaisin.
Kovin paljoa tässä vaiheessa ei ryypiskellä. Tampereelle tultaessa tunnelma on enemmänkin väsynyt. Roudataan, syödään ja siirrytään nauttimaan kulttuuriravintola Telakan huikeasta saunasta. Olen kuullut puhuttavan siitä, ja nyt koen sen. Huh huh, mitkä löylyt.
Telakka on muutenkin mahtava paikka, yksi suosikkikapakoitani tässä harmaassa maailmassa. Hyvä kapakka pelastaa ihmishenkiä siinä kuin auttaa niitä tuhoamaankin. Telakka on sellainen.
Kohtaamme tuttuja ja tuntemattomia. Takahuoneeseen ilmaantuu eräs bändin aiemminkin tapaama hahmo, joka on päissään ja heiluu ympäriinsä muistivihkon kanssa. Myöhemmin kuulen, että hän on hammaslääkäri ja sananmuunnosten SM-kilpailun tuomari. Tällaisia henkilöitä Väärän Rahan matkassa tapaa.
Keikka alkaa. Tapahtuu jonkinlainen ihme, vaikka se lienee laadultaan joka ilta toistuvaa lajia: väsyneistä muusikoista kuoriutuu hurmiollisia tanssittajia. Telakka on tupaten täynnä, ja aivan neutraalina tosiasiana voi todeta, että tämä keikka on tunnelman ja yleisön osallistumisen puolesta huomattavasti Kutosen vetoa parempi. Väärä Raha on sellainen yhtye, jota yleisön vastaanotto ruokkii. Yhtye vetää kaksi timanttista settiä. Sietämättömän ihanat naiset tanssivat keskenään. Todellisuus unohtuu. Tämän takia tätä tehdään.
Sitten on alkoholin nautiskelua, syvällistä leikkiviä keskusteluja, yöruokaa ja hostellin pehmeä vuode.
Aamulla takkini vetoketju on rikki, elämä painaa raskaana ja Tampere-talolla on illalla Sauli Niinistö. Mutta silloin me emme ole enää täällä. Rattaanpyörä jatkaa pyörimistään.