Kaikki rakastavat Robertia – Miksi nelikymppinen The Cure on edelleen relevantti?

Peikkosetä Robert Smithin yhtye THE CURE saapuu lokakuussa konsertoimaan Helsinkiin. Miksi meidän pitäisi vielä välittää tänä vuonna 40-vuotistaiteilijajuhliaan viettävästä yhtyeestä? Tarjoamme kahdeksan syytä.

03.10.2016

Koska The Cure on tehnyt ahdistavinta musiikkia ikinä

”It doesn’t matter if we all die.”

Pornographyn (1982) avaus kuuluu rockhistorian kuuluisimpiin ja kuvaavimpiin avaussäkeisiin, eikä syyttä. Jo sitä edeltänyt albumikolmikko Three Imaginary Boys (1979), Seventeen Seconds (1980) ja Faith (1981) oli luisunut debyytin luurankomaisesta punkista surunharmaaseen minimalismiin, mutta neljännellä albumillaan The Cure vasta räväytti helvetin portit auki.

Myöhemmin Robert Smith on kertonut kanavoineensa levyyn kaikki itsetuhoisimmat impulssinsa voidakseen luoda intensiivisimmän albumin ikinä. Prosessia vauhdittaakseen hän bändikavereineen eli äänittämiseen vaaditut kolme viikkoa mustilla jätesäkeillä peitetyssä studiossa alkoholin ja LSD:n voimin.

1980-luvulla Pornography osui alttiiseen teiniin kuin junallinen pimeää valotunnelissa, ja albumi on säilyttänyt voimansa yllättävän hyvin. Toisen perustajajäsenen Lol Tolhurstin tribaaliset rummut antavat levyn ahdistuspurkauksille pitelemättömän momentumin, jota Smithin impressionistiset ja väläyksenomaiset sanoitukset kuvittavat painajaisen tarkkapiirtoisuudella.

The Curen seuraava linjakkaan synkkä levy oli kiistaton mestariteos Disintegration (1989), jonka pitkillä, polveilevilla kappaleilla melankolia ja masennus olivat ottaneet huumepsykoosin sijan niin, että kokonaisuus on suorastaan toivottoman kaunis.

Disintegration on kuin kaikki ikäkriisit yhtä aikaa. Se on raadollinen erolevy mieheltä, joka on koko elämänsä rakastanut samaa naista. Nimikappale ja The Same Deep Water As You hyökyvät Smithin itseinhoa, kun hän tunnustaa oman tunneskaalansa riittämättömyyden ja empatiansa rajat.

”I never said I’d stay ’til the end / I knew I’d leave you with babies and everything” on yksi kylmäävimpiä säkeitä ikinä miehisestä taipumuksesta poistua parisuhteesta, kun todellisuus lyö yli haaveiden. Disintegration on jo nimeään myöten albumi hajoamisesta, mutta silti se sementoi Curen paikan rockhistoriassa.

Myöhemmin Smith on niitannut nämä kaksi albumia trilogiaksi vuonna 2000 ilmestyneellä Bloodflowersilla, joka onkin Curen viimeisin vahva albumi. Levy ei tuo yhtyeen väripalettiin uusia pimeyden sävyjä, mutta se osoittaa Smithin vielä nelikymppisenä kyenneen pieniin ihmeisiin voimattomuuden ja melankolian hovirunoilijana.

Sitä seuraavien albumien valossa kappaleen 39 (Smithin ikä laulun kirjoitushetkellä) voihkinta ”but the fire is almost out / and there’s nothing left to burn” on osoittautunut valitettavan totuudenmukaiseksi.

Koska The Cure on tehnyt riemukkainta musiikkia koskaan

Pornography oli taiteellinen äärisuoritus, jollainen voi helposti muuttua umpikujaksi. Niinpä Smith hajotti The Curen yhtyeenä hetkeksi ja etsi uutta inspiraatiota sarjalla kepeitä syntikkapopsinglejä, joista käänteentekeväksi osoittautui Englannin singlelistalla sijalle 7 kavunnut The Love Cats.

Kappaleen liki psykedeelinen iloisuus loi pohjan Caterpillarin, Why Can’t I Be Youn ja Hot Hot Hotin kaltaisille myöhemmille hittisingleille, joilla Smith osoitti olevansa yhtä hyvä tulkitsemaan riemua kuin ahdistusta.

The Cure toiveikkaalla mielellä Wishin (1992) aikoihin.

The Cure toiveikkaalla mielellä Wishin (1992) aikoihin.

Monille goottipuristeille Robert Smithin äkilliset mielialanvaihtelut olivat liikaa, vaikka ne juuri osoittivat monien Curen jäljittelijöiden rajoittuneisuuden ja poseerauksessa piilevän emotionaalisen kääpiökasvuisuuden.

Just Like Heavenin kaltaiset kappaleet olivat ekstaattisia kuin rakkaus. Ne saivat kuulijan unohtamaan itsensä – ja niiden tehoa vain lisäsi se, että niiden ympärillä levittäytyvät albumit olivat viskoottisesti kuplivia ahdistuksen noidankattiloita.

Jopa viikonpäivien luettelu, popin halvin ja banaalein tekstitystemppu, toimi The Curen käsissä niin, että vuonna 1992 Wish-albumilta hitiksi noussut Friday I’m in ­Love sai kuulijan unohtamaan, ettei koko ikänsä poptähtenä viettäneellä Smithillä ole koskaan ollut perjantaita saati sitten maanantaita samalla tavalla kuin työssäkäyvällä mattimeikäläisellä.

The Cure ei ole koskaan edes yrittänyt tehdä läpeensä iloista levyä, ja hyvä niin. Sillä riemu on aina tähdenlento, kun taas melankolia on elämäntapa.

Lisäksi myöhemmillä albumeilla, kuten turhankin jyrkästi parjatulla Wild Mood Swingsillä (1996), yhtyeen kepeissä hetkissä on jo pinnistyksen makua – vaaditun ohjelmanumeron hoitamista, vaikka ei oikein huvittaisi.

Koska pysyvyys on hyve

Viimeistään David Bowien vanavedessä muuttumisesta tuli popmusiikissa ensiksi normi ja sitten vaatimus. Koska musiikinteossa levyttämisen ja keikkailun syklisyys vaati aina esittäjiltä hetkellistä poistumista näkyviltä ennen seuraavaa siirtoa, näyttämölle paluuta oli hyvä säestää uudella imagolla: uusi kampaus, uudet vaatteet, uusi konsepti.

Robert Smith sen sijaan on ollut aina turvallisen samanlainen: mustaksi värjätyt ja sähköiskun saaneiksi pelästytetyt hiukset, räikeää ja huolimattomasti levitettyä huulipunaa sekä mustat vaatteet, jotka eivät niinkään näytä siltä kuin Robert olisi nukkunut niissä vaan pikemminkin syntynyt ne yllään. Tosin ainakin ennen Robertilla oli tapana leikata hiuksensa lyhyiksi ennen uuden albumin kirjoitusprosessia – koska hän näytti mielestään silloin rumalta, se inspiroi häntä luomaan jotakin kaunista.

Smithin ulkoinen muuttumattomuus on ollut myös turvallinen ankkuri The Curen muuttuvassa maailmassa. Kun bändikaverit ovat Robertin ympärillä aina vaihtuneet – nimien lisäksi myös näiden määrä ja laatu – ja musiikki on räjähtänyt alkuaikojen mustavalkoisesta postpunkista kaikiksi sateenkaarikaleidoskoopin väreiksi, on ollut tärkeää, että itse tirehtööri on aina entisenlaisensa.

Kuin meripihkaan jähmettynyt look on omalla tavallaan myös varjellut Smithiä iältä. Ulkoisen habituksen arkkityypillisyys on saanut aikaan sen, ettei katsoja ihmettele koskaan, kuinka vanhalta Smith nykyisin näyttää. Pikemminkin yleisö ihmettelee sitä, että hän näyttää vanhoissa kuvissa niin nuorelta.

Lokakuussa 2016 Hartwall-areenalle astuva Smith on näin kiistatta sama otus kuin Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me -albumin (1987) kaikkivoivalta vaikuttanut monilahjakkuus.

Koska Robert Smith ei saa tarpeeksi arvostusta

Usein heitellyn Fat Bob -lempinimen – jota Smith tietenkin itse inhoaa – takia helposti unohtuu, miten paljon aitoja The Curen keulahahmo on vuosien varrella kaatanut. Jo läpimurtokappale Boys Don’t Cry haastoi 1970-luvun rockin tuulettamattomalta voikkasalilta löyhkäävän machoajattelun esittelemällä uuden, androgyynin miesmallin, joka yhtä aikaa pelkäsi tunteitaan mutta ei voinut olla päästämättä niitä pintaan.

Tässä mielessä hänen sensibiliteetissään on paljon samaa kuin Morrisseyssa, vaikka miehet haastattelujen perusteella inhoavat toisiaan sekä taiteilijoina että ihmisinä.

Tietynlainen sukupuolettomuus näkyy kiehtovasti myös Smithin sanoituksissa, jotka pursuavat aistillista kuvastoa mutta eivät koskaan lipsahda lihallisen puolelle. Tätä auttaa Smithin omalaatuisesti vaikertava ääni, joka tuo mieleen autistisen lapsen vaatimassa mahdottomia.

Yksi mörkö ja neljä keski-ikäistyvää miestä The Cure -albumin (2004) aikoihin.

Yksi mörkö ja neljä keski-ikäistyvää miestä The Cure -albumin (2004) aikoihin.

Unista ja alitajunnasta ammentavat sanoitukset ovat täynnä hätkähdyttäviä kuvia avautuvista suista, oviksi muuttuvista peileistä, hämähäkeistä ja nukeista. Ne kieltäytyvät rakentumasta kokonaisuuteensa suljetuiksi tarinoiksi ja siksi jäävät kiusaamaan kuulijan mieltä syvemmällä tasolla.

Smith on toki hämmentävän aliarvostettu myös säveltäjänä, mutta hänen täydellinen puuttumisensa useimmilta suurten rocklyyrikkojen listalta on suorastaan rikollista.

Vaikka myöhemmissä Curen teksteissä onkin jo useamman kerran kirjoitetun makua, Smith itse asettaa rimansa korkealle. Hän on sanonut yhtyeensä myöhäiskauden albumien viivästyneen tai jääneen kokonaan tekemättä vain siksi, ettei hän ole keksinyt uutta sanottavaa jo kauan olemassa olleisiin kappaleisiin.

Koska The Cure on aina ollut kokonaistaideteos

Vuonna 1976 perustettu The Cure on vahvasti punk-aikakauden tuotos, joten se ei ole koskaan ollut puhtaasti musiikillinen projekti vaan tekijöidensä taiteellisten kiinnostusten leikkauskohta.

Useiden aikalaistensa tavoin Robert Smith valitsi rockin areenakseen esimerkiksi kirjallisuuden sijasta, koska vielä tuolloin se oli kaikista seksikkäin, ilmeisin ja helpoin keino päästä toteuttamaan taiteellisia kunnianhimojaan.

Silti Smithin vankka lukeneisuus on aina näkynyt Curen tuotannossa aina Killing an Arab -esikoissinglestä lähtien. Tuo kappale otti teemansa Albert Camus’n romaanista Sivullinen (1942), mutta tämä ei estänyt BBC:tä laittamasta kappaletta esityskieltoon Persianlahden sodan keväänä 1991, jolloin kanavalla kartettiin sotaan millään tavalla viittaavaa musiikkia.

Curen musiikin visuaalinen puoli puhkesi kukkaan vuonna 1982, kun Let’s Go to Bed -singlen videon ohjaajaksi päätyi nuori Tim Pope. Seuraavan 15 vuoden aikana Pope loi yhtyeen kappaleiden ympärille rikkaan ja rihkamaisen maailman, jossa Robert Smith oli usein vain yksi pehmolelu lisää kuvallisten ainesten tulvassa.

Popen videot myös auttoivat Curea lyömään itsensä läpi Yhdysvalloissa ja luomaan musiikin ympärille oman estetiikan, jossa MTV:n lähetysvirtaa raskauttaneille musiikkivideokliseille ei ollut sijaa. Pope ohjasi myös kokonaisen konserttielokuvan The Cure in Orange (1987) ja äänitti bändin avulla omaa nimeään kantavan singlen I Want to Be a Tree (1985), jonka voi katsoa ja kuunnella Youtubesta varoitusfilminä LSD:n käytön vaaroista.

Monien suurten taiteilijoiden ja diktaattorien lailla Robert Smith on myös ollut itseriittoinen. Kokonaistaideteoksesta nimeltä The Cure ei ole löytynyt luontevaa sijaa vieraileville lahjakkuuksille.

Yhtyeen albumeilla ei ole juurikaan vierailevia muusikoita, eikä yhtyeen harvoista kokeiluista lainahöyhenissä ole yksikään toiminut kunnolla. Yritys loikata tanssiremiksausten maailmaan Mixed Up -albumilla (1990) oli nolo kompastuminen vielä tuolloin keisarillista kauttaan viettäneelle yhtyeelle.

Niinpä jos ja kun The Cure vielä joskus saa albumin kokoon, lienee turha odottaa studion uksien käyvän pyöröovien lailla kuten aikalaisveteraanien Duran Duranin ja New Orderin uusilla levyillä.

Koska The Curen vaikutusvaltaa ei voi kiistää

Mikään ei koskaan synny tyhjiössä, ei edes The Cure, jonka varhaisissa levytyksissä kuuluu vahvasti Joy Divisionin vaikutus – niin vahvasti, ettei kilpailuhenkinen ja riidanhaluinen Robert Smith ole koskaan sitä tainnut edes kunnolla myöntää.

Hänen oman yhtyeensä merkitys rockin myöhemmille sukupolville näyttäytyy kenties vieläkin selvempänä. Jos olet koskaan tehnyt surumielistä tai ahdistuneisuudessaan intensiivistä rockmusiikkia, Curea on pakko olla DNA:ssasi useamman rihmametrin verran.

Cure liitetään usein väsyneesti goottirockiin – mitä Robert Smithin ulkomuoto ei tietenkään ole auttanut –, mutta vuoden 1982 jälkeen tehdyllä materiaalilla ei juurikaan ole tekemistä tuon genren kanssa, joka on niin väheksytty, ettei suurin osa sen ilmiselvimmistä harjoittajistakaan tunnusta julkisesti kuuluvansa siihen.

Myöhempinä vuosina kokonainen kitarasoundi on saanut määreen ”curemainen”. Siihen kuuluu hämähäkkimäisesti sipsuttava, selkäpiitä värisyttävä sointukulku, jossa jokainen sointu on täynnä yhtä aikaa päihdyttävää murhetta ja lupausta jostakin uhkaavasta, kenties jopa onnesta.

1990-luvulla Curen vaikutus näkyi monissa shoe­gaze-bändeissä, Smashing Pumpkinsin kaltaisissa grungesta ponnistaneissa yhtyeissä ja orastaneessa postrockissa. Vuonna 2004 Yhdysvalloissa järjestettiin Curiosa-niminen festivaalikiertue, jolla Curen lämppäreinä toimivat kahdella eri lavalla muun muassa Interpol, Mogwai, The Rapture, Muse ja The Cooper Temper Clause.

Vuonna 2008 yhtyeelle tekivät kunniaa yhtä lailla Fat Bobin porukasta intoutunut emo-jengi. Hypnogogic States -eepeellä Curen viimeisimmän albumin kappaleita runtelivat uuteen uskoon My Chemical Romancen, Thirty Seconds to Marsin, Fall Out Boyn ja 65daysofstaticin jäsenet.

Koska keikalla The Cure on ahdistusrockin Bruce Springsteen

Vanhoina hyvinä aikoina ketään ei juurikaan haitannut, että nimekäs yhtye raahasi samaa biisilistaa halki kiertueensa. Mutta kun nettiaikana keikka kuin keikka päätyy tavalla tai toisella tietoverkkoon jo ennen kuin bändi on ehtinyt kuivata hikensä, se ahdistaa innokkaimpia faneja. He vaativat yhtyeitä palauttamaan keikoille yllätyksellisyyden, jonka he ovat itse pilanneet vakoilemalla verkosta tulevan keikan potentiaalisen biisilistan.

The Curen keikoista valittavat vain peräpukamista kärsivät, sillä yhtyeen konsertit saattavat venyä monituntisiksi spektaakkeleiksi, joilla laajan hittilaivaston vierellä lipuu harvinaisuuksia yhtyeen uran kaikilta vaiheilta.

Uuden tuotannon puuttuminen ja maailman hitaimmin etenevä uudelleenjulkaisusarja ovat innostaneet Robertin elvyttämään kultakauden b-puolia ja soundtrackeille uhrattuja kappaleita. Parhaillaan käynnissä olevaa kiertuetta varten yhtyeen sanotaan harjoitelleen 90–100 kappaletta soittokuntoon.

Pisin keikka tähän mennessä oli huhtikuussa 2013 Meksikossa, jolloin Cure soitti Robert Smithin 54-vuotissynttärien kunniaksi 4 tuntia 16 minuuttia. 50 kappaleen konsertti päättyi neljään encoreen, joista viimeisellä oli mittaa 11 biisiä.

The Cure taistelee valon kuolemaa vastaan vuonna 2016.

The Cure taistelee valon kuolemaa vastaan vuonna 2016.

Tästä voisivat ottaa oppia monet muut veteraanibändit, jotka istuvat valtavien sävelaarrearkkujen päällä mutta ammentavat niistä esille vain ne käytössä kuluneimmat jalokivet ja viimeisimmät hankinnat, jotka eivät tarvitse edes aikaa tullakseen paljastetuksi rihkamaksi.

Koska jos New Orderin renessanssi innostaisi Robertia

Tämä vuosituhat ei ole ollut taiteellisesti hyvää aikaa The Curelle.

Nu metalin hovituottaja Ross Robinson toi vuonna 2004 mukanaan studioon väkivaltaisen ilmapiirin ja bändin jäsenet valittivat, että tuottaja oli muun muassa heitellyt heitä tuoleilla, kun he yrittivät soittaa osuuksiaan. Yhteistyöstä syntynyt Curen nimikkoalbumi oli rosoinen ja riitasointuinen tuotos täynnä keskinkertaista musiikkia.

Bändin itsensä olisi sen sijaan pitänyt viskoa huonekaluja 4:13 Dreamin (2008) tuottaneen Keith Uddinin päälle, joka onnistui möheltämään Curelle ominaisen rikkaan äänimaailman ja edeltäjää paremmat kappaleet auraaliseksi mössöksi, jonka kuuntelu on kuin kroolaisi kaurapuurossa.

4:13 Dreamin sessioissa syntyi myös toinen albumi, synkkä 4:14 Scream, mutta sen julkaisua on nyt odoteltu jo kahdeksan vuotta. Samoin Cure-albumien uudelleenjulkaisujen sarja on sekin juuttunut vuonna 2010 ilmestyneeseen Disintegrationiin.

Robert Smithillä ei selvästi ole kiire mihinkään eikä tarvetta todistaa mitään kenellekään, mutta silti toivoisi vanhan mörön vielä kerran näyttävän, mihin hän kykenee. Ehkä tässä auttaa New Orderin viimesyksyinen comeback erinomaisella Music Complete -albumilla.

Halki 1980-luvun The Cure ja New Order syyttivät toisiaan plagioinnista. Manchesterilaisten mielestä The Walk oli selkeä yritys jäljitellä Blue Mondayta, ja Inbetween Days oli puolestaan kopio Dreams Never Endistä. Toisaalta New Orderin All the Way hyödyntää samaa bassokuvioita kuin Just Like Heaven, ja Crystalin katsotaan lainanneen sekä The Forestista että Night Like Thisistä.

Vastakkainasettelusta elävä Robert tuskin osaa varauksetta iloita kilpakumppaniensa myöhäiskauden kukoistuksesta.

Tai niin ainakin voimme toivoa.

The Cure esiintyy Helsingin Hartwall-areenalla 7. lokakuuta.

Lisää luettavaa