”Oikeastaan Laura Närhessä ei ole mitään vikaa. Hän ei ärsytä vaan päinvastoin vaikuttaa varsin sympaattiselta. Mutta siinä se kompastus taitaakin käydä”, kirjoittaa Anna Brotkin arviossaan.
Teksti: Anna Brotkin, kuva: Warner
Laura Närhi: Tuhlari
Warner
Tefloniin on hankala tarttua.
Chisun ylidramaattisuuden, Jenni Vartiaisen viettelevyyden ja Mariskan rohkeuden rinnalla Laura Närhi on aina tuntunut vähän valjulta poptähdeksi. Närhen toinen soololevy ei juurikaan tee poikkeusta polulle mutta vankentaa hänen asemaansa pehmeän konepopin kentällä.
Soundillisesti liikutaan ysäristä ammentavilla tanssilattioilla, mutta ilmauksellisesti nojataan herkkiin tulkintoihin. Levyn helmiin kuuluvat musiikin majesteetilliset jouset esittelevä Joka päivä uudelleen sekä unenomainen 1945. Erinin kanssa duetoitu, sisaruskateutta käsittelevä Siskoni on raikas poikkeus ihmissuhdeaiheiden keskellä. Kuulen, kuuntelen alkaa lupaavasti, mutta kertosäe lässäyttää kakun. Tuhlarin yee-oo-huudatus tuntuu päälle liimatulta hittilisältä, ja Epäilyksen kertosäe voisi olla suoraan unohdetusta Neon2-hitistä.
Oikeastaan Laura Närhessä ei ole mitään vikaa. Hän ei ärsytä vaan päinvastoin vaikuttaa varsin sympaattiselta. Mutta siinä se kompastus taitaakin käydä. Tuhlari on liian kiva, turhan helposti pestävää teflonia.
Arvio on julkaistu Rumbassa 12/12. Kuuntele levy Spotifyssa.
Entä mitä Laura Närhi vastasi toimittajan kinkkisiin kysymyksiin Kysymys & vastaus -palstalla Rumbassa 10/12? Lue tästä.