Urpo-Nalle radalla – erään päivän anatomia, osa IV

Neljä tapahtumaa ja yhdet peijaiset. Mitä tapahtui, kun Nalle Österman kävi eräänä tiistaina seikkailemassa pääkaupungin saleissa Helsingin musiikkimessujen, Albert Järvisen ja Ylen Teeman Rock-Suomi-dokumenttisarjan kunniaksi? Montako nimeä tähän blogikirjoitukseen saadaan droppailtua? Sata? Yritetään.

Teksti: Nalle Österman, kuvat: SD-nainen

Helsingin Musiikkimessujen info
5.10.2010 Helsinki, Le Bonk

Albert Järvinen-kirjan julkistamistilaisuus
5.10.2010 Helsinki, Ravintola Ilves

YLE Teeman Rock-Suomen esittelytilaisuus
5.10.2010 Helsinki, Liberté

Tänä iltana, kitarassa Albert Järvinen!
5.10.2010 Helsinki, Tavastia


I NÄYTÖS (klo 13.54):

On tiistai.

Yleensä varsin turha päivä.

Tämä turha päivä on varsin mielenkiintoinen.

Tänään on tarjolla Helsingin Musiikkimessujen lehdistötilaisuus 14.00, Albert Järvisen kirjanjulkaisutilaisuus 16.00, Ylen Teema-kanavalta tulevan Rock-Suomi-dokumenttisarjan esittelytilaisuus 18.00 sekä Albert Järvisen muistokonsertti Tavastialla 21.30.

Oho!

Mitenköhän tämänkin savotan jaksaa? No, onneksi on edes seuraa Social Distortion-paitaisesta naisesta, jonka olen saanut keploteltua mukaan korruptoitumaan ilmaisesta tarjoilusta ja viihteestä. Olkoon hänen nimensä tästä eteenpäin SD-nainen.

Le Bonk, jossa messujen info järjestetään, on tuore tulokas helsinkiläiseen klubitarjontaan. Ainakaan tähän aikaan iltapäivästä ei klubi ratkeile liitoksistaan, paikalla on noin 10-15 alan toimijaa.

Tunnelma ei ole riehakas vaan kohteliaan asiallinen.

Nappaan baaritiskiltä Yrjönkadulla sijaitsevan Le Bonkin mainoslehtisen.

Siinä kerrotaan, että Le Bonkissa on kolmessa kerroksessa 567 asiakaspaikkaa, ja että lokakuussa klubissa esiintyisivät muun muassa yhdestä viime vuoden kovimmasta keikasta Tampereen Musiikki & Media-tapahtumassa vastannut Manna yhtyeineen, kovasta nosteesta nauttiva Pariisin  kevät sekä blogikirjoittajan kahden tähden ystävä Johnny Lee Michaels omalla klubillaan.

Hyvä!

Klubin lava näyttää mainiolta ja esiintymiskelpoiselta. Se on hyvä asia. Vielä parempi asia – ainakin yleisön kannalta – on, että lavalle on hyvä näkyvyys. On mukavaa, että nämä seikat on Le Bonkissa otettu huomioon.

Tähän aikaan iltapäivästä eivät Musiikkimessut tarjoa kosteaa lounasta, vaan kevyttä pikkunaposteltavaa. On hyviksi salaattiaineksiksi kutsuttavia kasviksia ja hedelmiä pilkottujen porkkanoiden, kurkkujen, paprikoiden, ananasviipaleiden ja rypäleiden muodossa sekä tuorejuustolla päällystettyjä ruisnappeja.

Ki-tois!

Lyhyen alustuksen jälkeen lavalle ei nouse yksikään edellä mainituista viihdyttäjistä, vaan kuuma uusi tulokas, vuoden 2010 X-Factor-laulukilpailun voittaja Elias Hämäläinen!

Joku taputtaa, mutta vaikenee nopeasti, kun muut eivät yhdy aplodeihin.

Elias ilmoittaa esittävänsä akustisen kitaransa säestämänä uuden singlensä, jonka nimi menee itseltäni ohi. Ja niin menee koko kappale. Huomaan sen sijaan mietiskeleväni enemmän Eliaksen hieman turvonnutta olemusta. Pitäisiköhän mies lähettää jälleen salaattikuurille, kuten ilmeisesti tapahtui X-Factor-lähetysten aikana?

Itsenikin pitäisi kieltämättä myös siirtyä salaattiin.

Huomatkaa tökerö viittaus Eliaksen taannoiseen töppäilyyn salaattikeriensä kanssa. No, turha tässä kukkoilla kukkona tunkiolla kun itse on välillä kävelevä vihannes.

Tälle vihannekselle Eliaksen single kuulostaa ensi kuulemalta mitäänsanomattomalta ja ponnettomalta radiorockilta. Toivottavasti miehen levylle ei käy samoin kuin komeasti flopanneen tosi-tv-sarjan kokoelmalevyille, joita jaeltiin väkisin ilmaiseksi taannoin ainakin Suomalaisen kirjakaupan kirja-alessa.

Mielestäni Eliakselle sopii rouheampi ilmaisu, ei tyhjänpäiväinen radiopoppi. Särmää ja herkkyyttä oikeassa suhteessa, niin hyvä tulee.

Kello on 14.17, kun Elias on esittänyt laulunsa. Ilta-Sanomien viihdetoimittaja Merja Asikainen seuraa välittömästi kuin hai laivaa Eliasta portaita pitkin yläkertaan.

Itseeni Asikainen teki lähtemättömän vaikutuksen viimeistään Kotiteollisuus-yhtyeen dokumentissa, missä hän haastatteli itseään Jouni Kalervo Hynystä.

Tuon mestarillisen journalistisen taidonnäytteen tutkimisen pitäisi kuulua jokaisen toimittajakoulun opinto-ohjelmaan!

Onneksi tekniikka tarjoaa ihmeen ja kaikille suomirockin harrastajille mahdollisuuden ottaa tämän suomalaisen viihdetoimittamisen kulmakiven verkkokalvojen kautta haltuun Youtubesta kohdasta 0.49 eteenpäin!

Upeeta! Mahtavaa!

Jos ei Pulitzer-, niin ainakin Pultsari-palkinnon arvoinen suoritus! Tältä istumalta myönnän ensimmäisen Pultsari-palkinnon jaettavaksi Merja Asikaiselle!

Aplodeja!

Vai pitäisikö se palkinto sittenkin juoda itse pois?

Onneksi Asikainen ei sentään haastatellut Hynystä taannoin Imatran Music Bros-studiolla, minne bloginpitäjänne oli muilutettu Hynysen ja muutaman muun Pronssinen pokaali-yhtyeen jäsenen toimesta yön pikkutunneilla.

Nimittäin jos Asikainen olisi tuolloin haastatellut tuota partasutista äijää ottamansa madeirahuikan jälkeen, olisi kamera taltioinut vain kakomista, muminaa ja syljen eritystä.

Se ei ollut kovin äijää.

Ehkä Hynyselle pitäisi juottaa enemmän madeiraa, että hän oppisi pitämään siitä? Hieman samoin kuin silloin, kun kieltäydyin erään rokkarin tarjouksesta polttaa kannabistuotteita perustelulla, etten pidä sen vaikutuksesta.

”Ääh, sun pitää polttaa vain enemmän, niin kyllä se sitten alkaa toimia.”

Kuinkahan monta kiloa sitä kannabistuotetta pitäisi oikein polttaa?

Katselen lisää ympärilleni. Salaattipöydän liepeillä istuu baarijakkaralla Elias Hämäläisen levy-yhtiön Sony Musicin tiedottaja Katja Vauhkonen, viereisessä loosissa puolestaan Emin tiedottaja Nora Norrlin.

Norrlinin näkeminen saa minut muistelemaan sitä kertaa 1990-luvun puolivälin tienoilta, kun kaksi helsinkiläistä heviurpoa – kutsutaan heitä vaikka Speedyksi ja Sakuksi – lähtivät haastattelemaan ruotsalaista Tiamat-yhtyettä suoraan Roskapankista Kulttuuritalolle. Olivathan nuo hurrit tuttua väkeä death metal-skenestä.

Paikan päällä Emin silloinen promopäällikkö Jussi Buckbee tuli hädissään anelemaan kahta pienessä laitamyötäisessä ollutta heviurpoa jututtamaan illan pääaktia, itseään Black Sabbathia. Tämä Black Sabbath ei kuitenkaan ollut kokoonpanoltaan se Ozzyn tähdittämä, vaan jonkin sortin jämäkokoonpano. Kitarassa oli sentään Tony Iommi.

”Pelastakaa jätkät mut, tuo manageri käy ihan hiilenä! Mä olen yrittänyt saada jengiä haastattelemaan Sabbathia, mut porukkaa ei ole pahemmin kiinnostanut. Nyt toi manageri varmaan tappaa mut, kun tääl ei oo toimittajia haastattelemassa bändiä. Voittekste jeesaa?”

Ja niin Speedy pääsee jututtamaan Him-kitaristi Linden appiukkoa Tony Iommia ja Saku kaljuuntuvaa laulusolistia Tony Martinia. Tämän tapauksen jälkeen promootiopäällikön silloinen assistentti on katsonut toista heviurpoa kieroon, koska eihän nyt suinkaan ole mitenkään soveliasta jututtaa ketään pienessä sievässä.

Hei, me luultiin, että me tehtiin pomollesi palvelus!

It’s only rock’n roll!

Onneksi voimme nykyään tervehtiä jo toisiamme varsin asiallisesti. Ilmeisesti rokkitoimittaja voikin joskus saada armon mielensä pahoittaneelta tiedottajalta? Yleensä elinkautisestakin saa armahduksen keskimäärin 15 vuodessa.

Melkoinen elinkautinen olisikin muuten joutua pyörimään 15 vuoden ajan bisneskokkareissa, joissa kaikki ovat kohteliaita, mutta samalla kuitenkin hieman vaivautuneita ja varautuneita.

Ilmankos täällä on vain kymmenkunta ihmistä viisastumassa ja valaistumassa.

Yritän itse viisastua mahdollisimman paljon ja päätän siksi tehdä mahdollisimman paljon muistiinpanoja, olennaisimpaan keskittyen.

Seuraavaksi estradille astelee tapahtuman tuottaja Aki Vepsäläinen.

Joku taputtaa, mutta vaikenee nopeasti, kun muut eivät yhdy aplodeihin.

Vepsäläinen kertoo, että musiikkiliike DLX tuo messuille ”kaikki brändit”. Onkohan todellakin niin, saivartelen mielessäni.

Vepsäläisen jälkeen vuorossa on DLX-soitinketjun toimitusjohtaja Raimo Räsänen.

Klap klap.

Raimo Räsänen – ei tiettävästi sukua edesmenneen Rocktops-ohjelmatoimiston Rami Räsäselle – muistelee, kuinka Suomi oli vielä 1980-luvulla melkoinen Albania, kun kaikki ovet maahan olivat kiinni, ”onneksi nyt ovat kaikki reiät auki”.

”KAIKKI REIÄT OVAT AUKI, PERKELE!”, huudan hiljaa mielessäni.

Itselläni oli kyllä samat reiät auki jo 80-luvulla, naureskelen turpajouhilleni. Ja perse on auki vieläkin.

Tuo kaljupäinen toimari vaikuttaa melkoiselta veijarilta, ilmankos DLX Music on menestynyt ketjuna melkoisen hyvin.

”80-luvulla Andy McCoy avasi polkuja musiikkiviennille, nyt seuraava sukupolvi porskuttaa”, Räsänen suitsuttaa Andya.

Hyvä Andy!

Musiikkituottajien, eli Ifpin, apulaisjohtaja Tommi Kyyrä tulee kertomaan Ifpin roolista musiikkimessuilla. Kukaan ei kehtaa enää taputtaa. Kyyrän tärkein viesti kuuluu, ”tulkaa messuille”.

Miksi?

No, messuilla tulevat esiintymään muun muassa Elias Hämäläinen, Hanna Pakarinen, Pave Maijanen, Laura Närhi, 69 Eyes, Monday Box, Tuure Kilpeläinen, Mama King, Jonna Geagea, Antti Tuisku, Leena ihmemaassa ja Tyyne Raunio.

Kyyrän lyhyen puheenparren mielenkiintoisimmaksi anniksi nousee tieto messujen yhteydessä järjestettävästä juhlaseminaarista, jonne on saatu tilaisuuden avaajaksi oikein viestintäministeri Suvi Lindén ja puhujiksi jopa Warner Music Groupin General Counsel Chris Ancliff sekä Idealist Groupin Saku Tuominen.

Ohhoh!

”Keskustelu huipentuu vaikuttajapaneeliin, johon kokoontuu joukko eturivin poliitikkoja puhumaan musiikkialan yhteiskunnallisesta asemasta.”

Mitenköhän varautunut ja vaivautunut tunnelma silloin on, kun paikalla on oikein ministeri?

Puheenvuorot jatkuvat. Seuraavaksi lavalle astelee iltapäivän toinen kuulapää, TTVK:n Antti Kotilainen. Kukaan ei kehtaa enää taputtaa.

Hetkinen, mikä ihmeen TTVK, onko se lyhenne lauseesta ”Timo Tolkki, vitun kova?”

Ei, tämä TTVK tarkoittaa Tekijänoikeuden tiedotus- ja valvontakeskus ry:tä.

Kotilainen vaikuttaa tiukalta mieheltä. Hän latelee kovia faktoja faktojen perään. Hänellä on painavaa asiaa kerrottavanaan laittomasta lataamisesta.

Minäkin olen joutunut joskus lataamaan musiikkia laittomasti. Sellaista musiikkia, joka ei ole ollut muuten saatavilla.

Hui! Joudunkohan nyt tyrmään, lankeaako lasku maksettavaksi, joudunko maksamaan luonnossa, joudunko peräti lähtemään myymään persettä Amsterdamiin?

Yhdentyneessä ja yhtyneessä Euroopassa kaikki on mahdollista. Kotilaisen puheenvuoro on niin pelottava, että näen jo valveilla ollessani painajaista siitä, kuinka tiputan vankityrmän suihkuhuoneessa saippuapalan lattialle.

”Joka päivä Suomessa suoritetaan 240 000 laitonta latausta, vuositasolla musiikkiteollisuus tekee laskelmiemme mukaan 70 miljoonan euron tappiot”, Kotilainen luettelee.

Mikäköhän on oma osuuteni? Mielestäni musiikkiala ampuu itseään pahasti jalkaan, jos yrittää saattaa rangaistuksilla kiipeliin varsinaisia musiikin kuluttajia, tuumin, kun poistumme SD-naisen kanssa paikalta.


II NÄYTÖS (klo 15.26):

Albert Järvisen kirjanjulkaisutilaisuuden alkuun on vielä aikaa.

Viereisessä Kampin kauppakeskushelvetissä ruotsinkielisen Radio X3M:in toimittajat haastattelevat Palefacea.

Mielenkiintoista.

Ehdotan SD-naiselle, että voisimme siirtyä jo etukäteen Ravintola Ilvekseen nauttimaan maltaiset juomat ennen tilaisuuden alkua.

Hän yhtyy ajatukseen.

Olut vilvoittaa ja virkistää mieltä.

Maistuu hyvälle.

Puolen litran tuoppi keskiolutta lasituopissa maksaa Ilveksen iloisten tuntien aikana neljä euroa.

Ki-tois!

Juomme kaikessa rauhassa olutta ja selailemme päivän lehtiä SD-naisen kanssa.

Tästä asti aikaa.

Kello matelee.

Kello on 15.48.

Käydäänkö tupakalla?

”Käydään vaan.”

Lopulta tilaisuus alkaa. Paikalla on noin 20 henkeä.

Tunnelma ei ole riehakas vaan kohteliaan asiallinen.

Kättelen vaaleaan kokopukuun sonnustautunutta komeaa kaljua miestä.

Hän on Järvisen muistelmateoksen julkaisseen Johnny Kniga-kustantamon kustannuspäällikkö Jaakko Pietiläinen. Hänen rinnallaan seisova kustantamon toimituspäällikkö Timo Ernamo nyökkää vieressä tuiman näköisenä.

Kovia jätkiä.

He ovat julkaisseet kovia kirjoja.

Kova jätkä on myös nyt julkaistavan kovakantisen kirjan kanteen painettu mies, Albert Järvinen.

Tässäkään tilaisuudessa ei tarjoilla viinaa, ainoastaan kahvia, keksejä ja isoja korvapuusteja.

Se on tuskin sattumaa.

Ehkei olisi kovin tahdikasta juhlistaa päihdeongelmistakin kärsineen kitaristin elämäkerran julkaisua päihteellä.

Otan 444-sivuisen teoksen käteeni ja selailen sitä hetken.

Ohhoh!

OHHOH!

Onko tämä paras kotimainen rock-historiikki kautta aikojen? Herkulliset anekdootit ja eri näkökulmia tarjoavat muistot seuraavat toisiaan.

Mahdollisesti.

Todennäköisesti.

Rima on nyt asetettu hämmästyttävän korkealle. Millainenkohan opus tuleva kirja Tuomari Nurmiosta on? Kohtahan sekin selviää.

Albertin kirjan kirjoittajat John Fagerholm sekä Jaakko Riihimaa ovat Pietiläisen haastateltavina. Heidän mukaan Järvinen ei ollut niinkään parhaimmillaan komppikitaristina vaan sooloissa.

Puntaroin ajatusta mielessäni.

Totta.

Kirjailijakaksikko saa raikuvat aplodit haastattelun päätteeksi.

Ansaitusti.

Tätä huimaa opusta selailtuani on pakko kiittää ja kumartaa syvään Pietiläiselle, sekä lausua useampi vuolas kiitoksen ryöppy tämän järkäleen saattamiseksi painotuotteeksi.

”Kyllähän tuon parissa muutama ilta menee”, kustannuspäällikkö virnistää.

Kuinkahan monta miestyötuntia tuon kirjan kanssa on kulunut?

”Ei kannata edes lähteä siihen kelaan”, kustantaja hörähtää.

Tässä yhteydessä haluan lausua mitä suurimmat ja nöyrimmät kiitokset ja kumarrukset kirjan kirjoittajille John Fagerholmille sekä Jaakko Riihimaalle. Jos Albert Järvinen teki suomalaista rockhistoriaa, niin tekivät myös kitaristin elämänkaaren kirjurit.

Otan Albert Järviseni kainaloon ja poistun Ilveksestä vaivihkaa ja nöyrin askelin, SD-nainen kannoillani.


III NÄYTÖS (klo 17.56):

Matka jatkuu Kallioon.

Libertéhen.

Vapauteen.

VVV.

Vittu, viina ja vapaus.

Tarjoillaankohan Libertéssä jo alkoholia?

”Tervetuloa”, kättelee Rock-Suomen toinen ohjaaja, Hypnomen-yhtyeen kitaristi Pekka Laine.

”Hakekaa juotavaa”, ilmoittaa Laineen naispuolinen kollega.

Ihanaa!

Tänä iltana jokainen kultainen kulaus talon hanoista revitään veronmaksajien, meidän ja teidän, selkänahasta.

Ki-tois!

Oi tätä onnea!

Tilaan välittömästi mallasjuomat itselleni ja SD-naiselle.

”Mmm, lempijuomaani, ilmaista alkoholia!”, kuten Hybrid Childrenin Jasse lausahtaisi.

Tässä vaiheessa paikalla on noin 20 henkeä, joista tunnistan ennestään vain muutaman kollegan. Tuolla seisoskelee Laineen Rock-Suomi-dokumenttiprojektin aisapari, radiosta ja televisiosta tuttu Harri Hakanen, baaritiskin liepeillä puolestaan Seuran edustava seurapiiritoimittaja Virpi Valtonen.

Nyökkään tervehdyksen.

He nyökkäävät takaisin.

Katetun biljardipöydän päälle kannetaan kaksi höyryävää astiaa.

Metallisia astioita kantavilla kahdella naisella näyttää olevan hankaluuksia nostettua niitä ylös.

Herrasmiehet loistavat poissaolollaan.

Tarjolla on höyrytettyjä kasviksia sekä kinkkukiusausta, pahvilautasille annosteltuina ja muovisilla aterimilla aterioituna.

Ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi.

Kaksiosaisen Libertén baaripuolelle on kannettu laajakulmatelevisio sekä dvd-soitin. Tuntemattomaksi jäävä tekniikan taituri kytkee kaiuttimet kiinni laitteistoon.

Illan ohjelma voi alkaa.

Kello on 18.17.

Dvd-soitin tuottaa television kuvaruudulle koosteen 1. marraskuuta Ylen Teema-kanavalla alkavasta 10-osaisesta Rock-Suomi-dokumenttisarjasta, jota Pekka Laine ja Harri Hakanen ovat käsikirjoittaneet.

Sitä ennen Yleisradion tuottaja Juhani Kansi pitää lyhyen esitelmän mitä jokainen Rock-Suomen jakso tulee pitämään sisällään. Naispuoliset kollegani tekevät vimmatusti muistiinpanoja. Mutta miksi vaivautua tekemään muistiinpanoja kun samat liturgiat ovat varmasti luettavissa netistä kohtapuolin muutenkin?

Itse hörpin olutta ja ihailen Kannen salskeaa ja tyylikästä habitusta. Denim-kankaasta tehtyihin housuihin ja takkiin verhoutunut mies kun näyttää hipsterin ja aidon rokkarin risteytykseltä mustasankaisine nörttilaseineen. Miehen samettinen ja rauhallinen puheenparsi hivelee puolestaan kuuloelimiäni. Jokainen lause on hiottu täyteen huippuunsa ja tasapainoisesti artikuloitu. Ammattitaitoa ja kokemusta päästä varpaisiin.

Onkohan tuo mies koko suomirock-kentän täydellisin saalis?

Rock-Suomen idea on hieno ja hatunnoston arvoinen, mutta nähtäväksi jää, miten 55 minuutin eri teemojen mukaan koostetut jaksot toimivat käytännössä. Itse en vielä täysin vakuuttunut trailerin perusteella, vaikka toki oli upeaa bongata iki-ihana Tiina Tiikeri ruudusta.

Miten olisin itse muuten 7-vuotiaana arvannut, että 30 vuotta myöhemmin eräänä kesäisenä iltapäivänä tuo rempseä suuresti fanittamani rokkimimmi syöttäisi blogikirjoittajallenne pizzaa.

Kuin varkain on Liberté täyttynyt rokkareista, toimittajista sekä muista hengaajista, paikalla on nyt jo tuollaiset 50-60 henkeä. Tunnelma ei ole riehakas vaan kohteliaan asiallinen.

Tuossa seisoskelee Von Hertzen Brothersista tuttu laulaja-kitaristi Mikko ”Pide” von Hertzen, baaritiskillä nojailee puolestaan Fintelligensin parivaljakon sliipatumpi osapuoli Elastinen. Ja kas, Libertén hovimiksaajanakin tunnettu basistivelho Mitja Tuuralakin on kuin varkain ilmestynyt tonteille. Tuolla nojailee puolestaan suuri tuntematon Markus Nordenstreng kantria ja westerniä tihkuvassa paidassaan. Hänen seuralaisensa on ilmeisesti jäänyt kotiin Yhdysvaltoihin.

Kansi käskee meitä siirtymään salin puolelle, sillä lavalle on astelemassa vanha Wigwam-legenda Jukka Gustavson!

Gustavson säestää itseään järkälemäisillä Hammond-uruilla. Miehen ilme sekä omistautuneisuus ja keskittyminen soittoonsa ovat näkemisen ja kokemisen arvoisia. Sali on hiiren hiljaa kun kosketinsoitinvelho laskettelee menemään jos jonkinlaisia lurituksia. Vuosikymmenten näkemys ja kokemus viiltää syvältä.

Jukka Gustavson keskittyy.

Olemme kaikki syvästi vaikuttuneita.

Lyhyt hengähdys- ja tupakkatauko – ja taas mennään.

Nyt lavalle on noussut vuorostaan tämän hetken suurin suomalainen protestilaulaja Paleface, eli Karri Miettinen.

Mies ja akustinen kitara.

Mies jolla on sanottavaa.

Mies, joka musiikin avulla esittää sanomansa miten tämä maa makaa samoin, kuten kirjallisella puolella ovat viime aikoina tehneet muun muassa Hannu Salama ja Jari Tervo.

Karri ei ole enää nuori angstinen vihainen mies – jos on koskaan ollutkaan – vaan kypsynyt lakoninen tarkkailija. Laulukielen vaihto englannista suomeen on ollut kaikin tavoin onnistunut ratkaisu.

Karrin esittämät neljä biisiä riittävät vakuuttamaan, että Paleface on 2010-luvun Irwin Goodman, yhteiskunnallisista epäkohdista vähemmistöjä kunnioittaen laulava aito kansantaiteilija.

Kansan asialla.

Olen mykistynyt.

Tuon levyhän on pakko saada mulle tänne heti kaikki just nyt!

Saan miehen levypomolta, eli Exogenic-yhtiön artistikiinnityksistä vastaavalta tuotantopäälliköltä Jouni Tammiselta kuitenkin kuulla, että levyn tuorein painos on myyty loppuun.

”Kauhea tragedia, levyt myyvät loppuun”, Provisual-tuotantoyhtiön ykkösnyrkki Cyde Hyttinen räkättää vieressä.

Tamminen lupaa lähettää ilmaisen promootiokappaleen Palefacen uudesta levystä blogikirjoittajallenne.

Näin tämä suomalaisen musiikkibisneksen korruptiosysteemi toimii. Ensin juodaan veronmaksajien rahat, sitten mangutaan vielä yrittäjältä leipä.  Ja leivän kanssahan sopii viini. Mutta ensin tupakalle.

Pihalla tupakkapaikalla törmään Harri Hakaseen, dokumenttisarjan toiseen käsikirjoittajaan. Kuinka paljon miehillä on ollut oikein haastattelumateriaalia kasassa?

”Tehtiin noin 120 ihmisen kanssa haastattelut, joiden kesto vaihteli puolesta tunnista kolmeen. Keskimääräinen aika niille on varmaankin tunti ja vartti.”

Oho! Eli 120 kappaletta 75 minuutin mittaista haastattelua tekee yhteensä 150 tuntia! Onpa tuossa riittänyt editoitavaa. Ja päälle vielä vanha arkistomateriaali ja leikkaus.

”Niinpä. Eniten sua varmaankin kiinnostaa yhdeksäs, suomihevistä kertova jakso.”

Itse asiassa varmaankin vähiten. Itse tiedän suomihevistä ihan tarpeeksi, etten suorastaan riittävästi. Ja tähän mennessä suomihevistä ja –metallista tehdyt dokumentit, Promised Land of Heavy Metal ja Rautaa rajan taa ovat olleet suorastaan surkeita.

”Ainakin se Rautaa rajan taa oli täyttä paskaa”, Hakanen yhtyy.

Niin oli. En tiedä paskempaa. Epäilemättä Laine ja Hakanen ovat onnistuneet paremmin. Tosin eihän siihen paljoa vaadita, jos onnistuu olemaan parempi kuin Rautaa rajan taa.

Tunnelma Libertéssä alkaa tiivistyä.

Nyt paikalla on varmaankin jo 80 henkeä.

Kello on 20.14.

Ovet ovat avautuneet jo rahvaalle.

SD-nainen tökkii minua baaritiskillä.

”Katso, kuka siinä seisoo.”

Katsohan, Lauri Tähkähän se siinä, kiireisen näköisenä.

Sivukorvalla kuulen, kuinka Tasavallan Presidentissä laulanut ja laulava Frank Robson muistelee menneitä Jukka Gustavsonille.

”Täytyy kyllä sanoa, että Ronnie Österberg oli ihan mieletön jätkä, se osasi kyllä soittaa rumpuja. Varmaan kovin rumpali, jonka kanssa olen koskaan soittanut. Se osasi sovittaa jokaiselle osalle oman tyyliin sopivan kompin”, viiksiniekka hehkuttaa.

Gustavson nyökkäilee hiljaa vieressä.

Aaahh, minä rakastan näitä tarinoita. Tarinoita, joissa muistellaan kunnioittavasti ja arvostavasti traagisesti ja ennenaikaisesti menehtynyttä entistä soittokollegaa. Se on yksi musiikin hienoimpia piirteitä. Vaikka sen tekijä kuolee ennen pitkää, musiikki elää. Muistot elävät.

Ja tarinat, ne täytyy jonkun kirjata ylös!

Aivan kuten Albert Järvisen tapauksessa. Tämäkin on historiallinen hetki. Olemmehan paikalla juhlistamassa 10-osaisen suomirockin dokumenttisarjan lanseerausta.

Valokuvaajat haluavat kuvata Tähkää.

Valokuvista tuttu virnistys tulee miehellä kuin apteekin hyllyltä. Tuo virnistys, jota niin moni tuntemani henkilö tuntuu vihaavan. Minä en. Itselläni on suuri arvostus ja kunnioitus Lauri Tähkää ja hänen Elonkerjuutaan kohtaan. Tekihän yhtye lähes kymmenen vuoden duunin ennen läpimurtoaan.

Hattu pois päästä.

”HEI JENGI, TÄÄLLÄ ON LAURI TÄHKÄ!”, kailotan kuuluvasti mielessäni.

Lauri Tähkällä näyttää olevan hauskaa Elastisen kanssa.

Ovatko he kenties jatkamassa yhteistyötään nyt, kun Tähkä yhtyeineen on vetäytymässä telakalle?

Kimppakivaa?

Kaksi nuorta naista seisoo ja naureskelee Tähkän sekä Elastisen jutuille.

Mistäköhän he oikein juttelevat?

Heillä näyttää olevan oikein mukavaa.

Jos olisin mistään tietämätön juorutoimittaja, voisin heittää kovan juorun erääseenkin viikkolehteen siitä, kuinka Tähkä ja Elastinen poistuvat kahden tuntemattoman naisihmisen kanssa Kallion yöhön.

Nyt tiedän kuitenkin, että toinen naisista on Seuran suihkuseurapiiritoimittaja Virpi Valtonen ja toinen puolestaan hänen valokuvaajansa.

Höh, nyt jää siis 20 euroa saamatta.

Nyt baaritiskillä seisovat puolestaan kaksi eri sukupolven suomirokkaria keskustelemassa keskenään, Paleface ja Tuomari Nurmio!

Mistäköhän he oikein juttelevat?

En viitsi häiritä miehiä.

SD-nainen päättää ottaa kaksikosta kuvan.

Se on hyvä ajatus.

Dumari ja Paleface tulivat hyvin juttuun.

Kuvauksen jälkeen miehet pyytävät SD-naista toimittamaan kuvan itselleen omiin käyttötarkoituksiinsa.

Hyvä!

Tehtiinkö tässä nyt suomalaista valokuvahistoriaa rockin saralla, tuumin.

Kalja panee kusettamaan.

Matkalla saniteettitiloihin törmään Nurmioon.

Päädymme keskustelemaan niitä näitä.

Kello on 20.38.

Kerron Dumarille olevamme matkalla Tavastialle Albert Järvisen muistokonserttiin.

”Mä voin heittää teidät siihen johonkin lähelle.”

Ohhoh!

Dumarilta kyydit!

Ohhoh!

Voiko tällaisesta tarjouksesta kieltäytyä?

Tähän on vain yksi oikea vastaus.

Nurmio on uudehko tummansininen tila-auto. Hän nappaa pelkääjän paikalla lojuvan hattunsa sekä nuottipaperinsa takapenkille SD-naisen viereen.

Nurmio osoittautuu varmaotteiseksi kuskiksi. Toki nämä kadut, kujat ja risteykset ovat miehelle tuttuja entuudestaan.

”Mä asuin Kalliossa teininä”, hän on kertonut SD-naiselle jo aiemmin.

Sattuneista syistä päädymme keskustelemaan Albert Järvisestä. Kehun vuolaasti Dumarille uutta elämäkertaa Järvisestä. Dumarin oma elämäkerta ilmestyy 18.10. Toivottavasti sekin on hyvä.

Tuomarilla on pelkästään hyvää sanottavaa kitaralegendasta.

”Se oli ainoa oikea Ganes-kitaristi, ei niillä muilla ollut oikein mitään jakoa.”

Kerron Dumarille, mitä lehdistötilaisuudessa sanottiin Järvisestä nimenomaan soolokitaristina, ei niinkään komppaajana. Ehkä optimaalisin Ganes-kokoonpano olisi ollut Ile Kallio komppikitarassa ja Järvinen sooloissa.

Sellaista kokeilua emme päässeet koskaan näkemään ja kuulemaan.

Ja nyt on jo liian myöhäistä.

”Ganesin musa taisi olla Järviselle liian yksiulotteista, se halusi laajentaa skaalaa.”

Miksei Dumarikin lähtisi itsekin messiin Tavastialle?

”Ääähhh, emmä taida jaksaa, mä en kestä niitä loputtomiin kestäviä bluesjameja.”

Niin, niitä bluesjameja, jotka olivat myrkkyä useille Helsingin Elävän musiikin yhdistyksen Elmun veteraanille jo 1970- ja 80-lukujen taitteessa. Tuosta aikakaudesta voi lukea lisää vaikka Elmun erinomaisesta 10-vuotishistoriikista Nupit kaakkoon.

Dumari heittää meidät lopulta Tavastian eteen. Matka kestää vajaat 10 minuuttia.

Dumarin matka jatkuu.

Ki-tois!


IV NÄYTÖS (klo 20.56):

Tavastian edessä on tunkua.

Tupakka palaa ja nauru raikaa.

Kuningaskitaristia ei muistella surupuvussa vaan ilon kautta.

Oven edustalla kuulen, kuinka joku selittää tilaisuuden olevan loppuunmyyty. No kyllä lippuluukku näyttää edelleen olevan auki.

Portieerina toimiva Pokla viittilöi sisään pyhimpään.

Ki-tois!

Kyllähän tänne vielä mahtuu ihan hyvin.

Eihän tilaisuuden ole määrä alkaa Tavastian verkkosivujen mukaan kuin vasta 21.30.

”Tänäää iltanaaa, kitarassaaa All-berrrtt Järrrr-vi-nennnnn!!!”, julistaa Tavastian äänentoistolaitteisto.

Mitä vittua, eihän tämän pitänyt alkaa kuin vasta puolen tunnin päästä.

No, kerrankos sitä aikataulut menee uusiksi.

Kohtalo johdatti Dumarin antamaan meille kyydin, muuten emme olisi ehtineet paikalle ajoissa.

Narikkajonossa olemme tiukan paikan edessä. Onko meillä narikkarahaa?

Tätä kirjatessani olen tiukan paikan edessä. Jatkaako savotan kirjaamista kuolettavine yksityiskohtineen vai listaanko illan lavalle nousevat sankarit seuraavaksi.

Taidan listata heidät nyt. Apuna minulla on valokuva, jonka SD-nainen ottaa myöhemmin illalla Tavastian ulkoseinän vitriinissä sijainneesta julisteesta.

Juliste.

Tänään Tavastialla ei nähdä ja kuulla nuorten ääntä ja vimmaa vaan tänään laulaa ja puhuu suomalaisten pitkän linjan rokkareiden vankka kokemus ja rautainen ammattitaito.

Joten, hyvät naiset ja herrat, ladies and gentlemen, tänä iltana Albert Järvisen muistoa ovat lavalla kunnioittamassa ainakin seuraavat nimet aakkos-, ei paremmuusjärjestyksessä:

Dave Lindholm, Hande Lemola, Hannu Leidén, Harri Ala-Kojola, Harri Marstio, Harri Saksala, Hike Kärppä, Ile Kallio, Ippe Kätkä, Jan Noponen, Jari ”Heinä” Nieminen, Jukka Orma, Kaija Kärkinen, Kojo, Eero Raittinen, Marzi Nyman, Masa Maijanen, Maukka Siirala, Mikko Rintanen, Muska Babitzin, Måns ”Måsse” Grundstroem, Patrik Eriksson, Pave Maijanen, Pekka ”Devil” Virtanen, Pekka Nylund, Petri Peevo DeLuxe, Pitkä Lehtinen, Puke Kataja, Rocka Merilahti, Sande Vettenranta, Sonny-Boy Magnusson, Tommy Eriksson, Tommi Hakkarainen ja Vesa Aaltonen.

Aplodit heille!

Pahoitteluni, jos joku uupuu listasta, se johtuu blogikirjoittajanne puhtaasta ammattitaidottomuudesta.

Tilaisuuden spiikkerinä toimii Arto ”Pilli” Pajukallio, tuttu mies Freud, Marx, Engels & Jung-yhtyeestä sekä aikoinaan myös Rumba-lehden avustajakunnasta.

Katsopas, joku voi kirjoittaa Rumba-lehteen ja silti menestyä myös muusikkona. Ohhoh!

Yleisöstä voi bongata myös muita suomirockin eläviä legendoja.

Tuosta habituksesta ei voi erehtyä, sehän on Pedro Hietanen!

Ja mitä ihmettä, tuossa puolestaan Sliippareiden Mato Valtonen ja Tiina Tiikeri räkättävät jollekin hauskalle tarinalle!

Mistäköhän he oikein juttelevat?

Hauskaa heillä ainakin näyttää olevan!

”Ruahhahhaa, ruahhahhaa, hihihihihi, ruahhahhaa, ruahhahhaa!”

Nousevatkohan Sliipparit vielä tänä iltana lavalle?

Tiistaiksi torpassa on melkoinen karnevaalitunnelma. On vitun ahdasta.

”Montako teitä on? Painakaa vittuun!”, kuten Impaled Nazarene-yhtyeen erään paitatekstin selkäpuolella kehotettiin.

Noh noh, yritetään olla asiallisia. Joku saattaa muuten ottaa onkeensa.

Illan keikka noudattaa kronologista järjestystä, alkaen Albert Järvisen Harp-yhtyeestä ja päättyen Albert Järvisen Quipsiin. Väliin mahtuu niin Kalevalaa ja Royalsia kuin Hurriganesia ja jopa Wigwamia!

Solistipuolella Eero Raittinen laulaa komeasti. Muska rääkyy rajusti ja antaumuksella. Hannu Leidén ylitulkitsee I Will Stayn ja lunttaa pari muuta biisiä nuottitelineestä. Nolla-Kojo vetää puolestaan 12 pisteen arvoisen laulusuorituksen, mikä mieletön lataus! Ile Kallio muistuttaa Tokelaa laulaessaan Hurriganesia, mutta pitikö se vaimokin raahata lavalle laulamaan Roadrunner. Harri Saksala on aina ollut komea ja karismaattinen mies lavalla, niin nytkin. Harri Marstiolla oli muistaakseni ennen vanhaan vielä karheampi raspi. Dave Lindholm on entistäkin karismaattisempi.

Ile Kallio tuimana kuin Päällikkö konsanaan.

Huhhuh, täällä tulee kuuma!

Ulkona tupakkapaikalla kuulen Muskan vaihtavan kuulumisia ystävien kanssa.

”Joo, tapahtuma ehti jo alkaa. Raittisen Eero lauloi jo, ja minäkin. Minun tapauksessa ette menettäneet mitään”, Muska väittää.

Heinä säestää, Muska revittää.

Liioiteltua vaatimattomuutta Muskalta.

Itse voin kertoa tässä ja nyt Muskan missanneille ystäville, että Muska veti helvetin hienosti tuon jo Hurriganesin tutuksi tekemän rokkiklassikon Keep On Knockin’, näyttäen ikärasisteille pitkää nenää.

Kitaristeista Jukka Orma on ulkoiselta olemukseltaan illan tyylikkäin veijari. Jari ”Heinä” Nieminen soittaa puolestaan kuin itse Albert Järvinen konsanaan. Marzi Nyman ja Devil Virtanen soittavat – kenties tahallaan – pimennossa. Rocka Merilahti heittää illan röyhkeimmät spiikit, Petri Peevo tuuttaa taas illan suurimmalla volyymillä.

Jukka Orma, Rocka Merilahti ja Maukka Siirala.

Kun rokki soi, kansa ilakoi!

Rumpalit, basistit ja kosketinsoittajat suoriutuvat puhtain paperein. Näin jopa Ippe Kätkä, joka spiikkerin mukaan ei ole koskenut rumpukapuloihin kymmeneen vuoteen. Silti tämä on kitaristien ja solistien ilta.

Anteeksi, tämä on Albert Järvisen ilta.

Yli kaksi ja puoli tuntia Albert Järvistä.

Te teitte siitä mahdollisen.

Me teimme siitä ikimuistoisen.

Albert Järviselle.

Loppuunmyyty Tavastia.

Jonka tämäniltaisen asiakaskunnan keski-ikä näyttää olevan reilut 40 vuotta.

Tuota keski-ikää laskee yleisössä seilaava Sampsa Astala, eli Lordi-yhtyeestä lähtöpassit saanut rumpali Kita.

Pitäisikö miestä onnitella vai pahoitella?

”Onnitella”, Astala hörähtää kysymystä nanosekunnin liian pitkään pohdittuaan.

Astalahan sai potkut Lordista kuin Järvinen Hurriganesista konsanaan!

Keski-ikää laskee myös Tom Eklund, eli Caroline-yhtyeen laulaja Tommy Gunn. Koska kundi on armoton Hurriganes-fani, parikymppisen rokun näkeminen ei yllätä.

”Vittu, pitäisi saada ostettua tuo Albertin kirja, mutta tuossa myyntipisteessä ei käy Visa Electron”, töyhtöhyyppä manaa.

Tänä iltana Albert Järvisen kirjaa saa 25 eurolla kun opuksen ohjevähittäishinta on muuten 39 euroa.

”Ikinä ei ole mennyt mitään kirjoja näin hyvin kaupaksi millään keikalla. Meillä oli 200 kirjaa myynnissä, tuossa on viimeiset”, myyntikojua ylläpitävän Tavastian vierellä sijaitsevan levykauppa Keltaisen Jäänsärkijän myyjät paljastavat.

Pöydällä lojuu enää kymmenkunta kirjaa.

Ei mikään ihme. Jos priimaa myydään polkuhintaan, ei kannata miettiä ostopäätöstä pitkään.

Nopeat juovat hitaat.

Myyntikojun luona myhäilee Tavastian toimitusjohtaja Juhani Merimaa. Hän on ostanut Albert Järvisen dvd:n. Karikatyyrejä rokkareista piirtänyt Jorma Lampela tekee Merimaan kanssa tuttavuutta. Hän haluaisi tuoda piirroksiaan näytille, ja kenties jopa tehdä Tavastian omistajasta oman karikatyyrinsä.

Merimaa nyökkää.

”Har du sett Hannu?”, kysyn Hannu Leidénin rinnalla laulaneelta nuorehkolta meikkirokkarilta Patrik Erikssonilta hänen pyyhältäessä ohitseni Tavastian Beat Barin puolella.

”Jo, han är backstage.”

Ja bäkkärille ei pääse ilman valkoista ranneketta.

En pääse siis morkkaamaan Hannulle hänen suoritustaan. Olihan se vähän vasurilla vedetty muihin verrattuna.

Kenties miehen suoritukseen on vaikuttanut aikaero sekä matkaväsymys, ovathan sekä herrat Leidén ja Eriksson saapuneet Tavastialle ”suurten merten takaa”, kuten Pajukallio miehet estradille spiikkaa.

”Leidén Suomenlinnasta ja Eriksson Ruotsista.”

Hahhah!

Mutta suurten merten takaa saapunut vanha veijari on merikarhu tai ryhävalas, sekä hyvässä että pahassa. Mitä sitä väkisin itseään laittaa täysillä likoon, kun vähemmälläkin pärjää? Onhan tämä Järvisen ilta joka tapauksessa.

Vaikka solistit Patrik Eriksson (vas) ja Hannu Leidén tulivat suurten merten takaa, kitaristi Heinä Niemistä tämä ei hetkauta.

Tällä kertaa Hannu näyttää olevan sentään selvin päin, toisin kun sen kerran, kun päätyi 1990-luvulla laulamaan AC/DC-coverbändi Ei Siis/On Siisin keikalle Tavastialle jokusen biisin. Toisessa kädessä mikrofoni ja toisessa lähes täysi viskipullo.

Yksi litran pullo oli jo ehtinyt tyhjentyä takahuoneessa ennen keikkaa.

”Kumpaan mikrofoniin mä nyt laulan”, kuului Hannun spiikki tuolloin.

Nyt se kuuluu näin:

”Kuunnelkaa Heinää, miten hyvin se vetää! Eiks Heinä vedäkin vitun hyvin? Siinä on teille Järvinen! Hähähähähä!”

Niin on.

Heinä vetää vitun hyvin.

Ihan vitun hyvin.

Kuka vitun Heinä?

Vaatimattoman oloinen ja näköinen veijari, jonka fraseeraus, tunnelataus ja tulkinta koskettelevat sieluni syvimpiä näppäimiä.

Ja niin näyttää koskettavan aika monen muunkin.

Ei ole koiraa karvoihin katsominen.

Tuon tavallisen tallaajan näköisen pinnan alta löytyy armoton pelimies.

Pelimies, jonka peli on Fender Stratocaster.

Tänä iltana kitarassa, Heinä Nieminen!

Missäköhän on Andy?

Missäköhän on Remu?

Ulkona röökillä onnistun keksimään lämminhenkisestä ja ikimuistoisesta illasta ainoastaan yhden kauneusvirheen.

Paniko kukaan tupakaksi lavalla, antaen palavan savukkeen roikkua suupielestä soiton aikana?

Mielestäni ei.

Tuomari oli väärässä: loputonta blues-sooloilua ei Tavastialla kuultu. Ulkona seissyt tietäjä taas oikeassa: tilaisuus oli kuin olikin lopulta loppuunmyyty.

Silti ymmärrän Nurmiota. Ymmärrän, että alati uusiutuva artisti ei välttämättä halua ottaa osaa menneiden muisteluun ja tehdä nostalgiatrippiä tutun sankarin muistokonserttiin.

Jossakin kohden uraa artisti saattaa urallaan tulla tilanteeseen, jolloin hän ei enää jaksa, yritä tai halua uusiutua, vaan kulkee mieluummin tuttuja ja turvallisia, hyviksi havaittuja latuja pitkin. Uuden luominen ei enää kiinnosta, vaan kasataan läjään mieluummin setti vanhoja standardeja ja helmiä uran varrelta, joilla tyhjennetään pajatso tasaisin väliajoin.

Ne, joita äskeinen kappale kirpaisee, voivat vielä yrittää tehdä asian hyväksi jotakin ilahduttaakseen kaikkia suomalaisen rockin ystäviä.

Dumari ei sille tielle ole vieläkään lähtenyt.

Tästä syystä mies nauttii arvostusta ja kunnioitusta sekä vastaanottaa palkintoja ja kunniaa.

Eikä loppujen lopuksi lähtenyt Albert Järvinenkään.

Tästäkin syystä Järvinen nauttii arvostusta ja kunnioitusta edelleen. Mutta myös siitä syystä, että Albert Järvisessä suomalaiset saivat oman myyttisen legendansa, oman Jim Morrisoninsa, Jimi Hendrixinsä tai Elvis Presleynsä.

Myyttisen rocktähden, joka eli kovaa elämää ja joka poistui keskuudestamme liian varhain.

Legendan, jota muistella illanistujaisissa.

Varoittavan esimerkin rankan rockelämän vaaroista.

Istuessani taksissa matkalla takaisin Kallioon kerron SD-naiselle, kuinka itse ehdin teini-iässä nähdä Albert Järvisen kaksi kertaa elävänä lavalla. Nuo keikat eivät valitettavasti kuuluneet Järvisen uran kohokohtiin.

Kolkon kuuloinen Hurriganes Giants of Rock-festivaalilla Hämeenlinnassa 2. heinäkuuta 1988 ja Albert Järvinen Bandin kiertueen harjoittelukeikka noin 30 hengelle Kettutien nuorisotalolla 6. helmikuuta 1989.

Mutta eipä 15-vuotias mättöheviin hurahtanut Nalle Österman vielä tuolloin mistään sielukkaasta rock-kitaroinnista mitään ymmärtänyt.

Tai sitten ne keikat eivät vain olleet mitenkään ihmeellisiä.

Tämä Tavastian keikka on näkemistäni Albertin esiintymisistä ikimuistoisin ja paras.